Talvi 1933 oli sellainen, että Nurmeksen tori jäätyi kiiltäväksi laseriksi eikä kukaan pysähtynyt siihen ihmettelemään. Ihmiset kävelivät, katse maassa, koska pysähtyminen maksoi liikaa energiaa. Onni Räihä, kaksikymmentäkaksivuotias sahatyömiehen poika, istui kunnantalon eteisessä puinen numerolappu kädessä ja odotti vuoroaan. Sarjanumero 114. Edellä hänestä jonossa oli kolmetoista miestä, ja kaikilla oli sama ilme: ei toivoa, ei epätoivoa, vain kylmää odotusta.
Suomi ei ollut Amerikka, ja Onni ei tiennut mitään presidentti Rooseveltista tai hänen puuarmeijastaan valtameren toisella puolella. Mutta hätäaputyö oli täälläkin arkea — valtio oli perustanut työleirejä työttömille miehille, ja Pohjois-Karjalan metsät odottivat raivaajia. Palkka oli surkea, ruoka oli kaalikeittoa ja näkkileipää, mutta se oli parempi kuin tyhjä lautanen kotona Lieksassa, jossa äiti ja kaksi pienempää sisarusta laskivat joka äyrin.
— Räihä, Onni. Ikä kaksikymmentäkaksi. Ammatti: ei mitään vakinaista, virkailija kirjoitti paperiin, eikä katsonut ylöspäin.
— Olen tehnyt tukkitöitä, Onni sanoi. — Ja sahalla, ennen kuin sekin suljettiin.
— No sitten sopii metsätyöhön mainiosti.
Leiri oli Koli-vuoren juurella, puuparakkeja lumen keskellä, ja siellä komensi entinen jääkäriupseeri Aatos Kolehmainen — mies, joka puhui vähän ja odotti kuuliaisuutta paljon. Ensimmäisenä aamuna hän seisoi parakin edessä, huurua suusta, ja luki listan säännöistä: herätys kuudelta, aamiainen puoli seitsemältä, metsään seitsemäksi. Ei myöhästymisiä. Ei valittamista. Palkka kaksikymmentäviisi markkaa kuukaudessa, ja siitä kaksikymmentä lähetettiin automaattisesti kotiin postisiirtona — miehelle jäi käteen viisi markkaa tupakkaan ja saippuaan.
Se oli ehto, jonka jokainen allekirjoitti kysymättä. Raha ei jäänyt leirille juopottelemaan; se meni suoraan äideille ja vaimoille, jotka odottivat postinkantajaa kylätiellä kuin ihmettä.
Onni työskenteli metsässä kirveellä ja sahalla, raivasi polkuja ja rakensi hirsisiltoja puron yli. Kädet halkeilivat pakkasessa, ja illalla parakissa hän hautoi niitä lämpimässä vedessä kulhossa, joka kiersi mieheltä toiselle. Se oli hänen sisarelleen Elinalle kirjoittamansa kirjeen mukaan "raskaampaa kuin mikään koulussa opetettu", mutta myös ensimmäinen kerta elämässä, kun hänellä oli säännöllinen ruoka ja katto, joka ei vuotanut.
Leirillä oli myös Yrjö Halttunen, vanhempi mies, lähes neljäkymmentä, joka oli menettänyt maatilansa pankille edellisenä syksynä. Yrjö ei puhunut siitä koskaan suoraan, mutta öisin hän kirjoitti kynttilän valossa kirjeitä, joita ei koskaan lähettänyt — Onni näki niiden pinon kasvavan laatikossa sängyn alla. Kerran, kun mies oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja makasi kuumeessa, Onni istui hänen vierellään ja luki ääneen sanomalehden vanhoja numeroita, koska mies pyysi kuulla jotain muuta kuin metsän ääniä.
Toukokuussa 1934 työmaalla tapahtui onnettomuus, joka muutti kaiken. Aatos Kolehmainen oli lähettänyt ryhmän raivaamaan kaatuneita puita jyrkän rinteen laelta — alue, jonka he olivat merkinneet vaaralliseksi jo talvella, mutta uusi käsky tuli suoraan piirikonttorista Joensuusta: hakkuutavoite oli saatava täyteen ennen kesäkuun tarkastusta. Yrjö oli sahaamassa runkoa, kun se vierähti odottamatta ja työnsi hänet rinteen reunalle. Onni ehti tarttua hänen takin kaulukseen kahden käden voimalla, jalat upoksissa sohjossa, ja piti kiinni, kunnas kolme muuta miestä juoksi apuun.
Sen jälkeen leirille tuli tarkastaja Joensuusta — nuori virkamies nimeltä Kustaa Vieno, silmälasit ja kansio kainalossa. Hän kutsui Kolehmaisen puheilleen parakin takahuoneeseen, ja seuraavana päivänä vaarallinen rinne merkittiin uudelleen ja hakkuutavoitetta lykättiin kaksi viikkoa. Kolehmainen ei koskaan myöntänyt virhettä ääneen. Mutta hän alkoi sen jälkeen kävellä joka aamu itse etulinjassa ennen miehiä, testaamassa jäätä ja maaperää omilla saappaillaan, ennen kuin päästi ketään perässä.
Onni palveli leirillä lähes kolme vuotta. Hän näki, kuinka rinteet muuttuivat harvennetuiksi metsiköiksi, kuinka sillat puron yli kestivät kevättulvat, kuinka polku Kolin huipulle sai portaat, jotka seisovat siellä yhä. Yrjö parani ja palasi vielä hetkeksi leirille, ennen kuin sai paikan sahalla Lieksassa — Onnin suosituksella, koska mies, joka on kerran roikkunut jäisellä rinteellä toisen käsivarren varassa, ei unohda sitä koskaan.
Kolme vuotta myöhemmin, keväällä 1937, Onni sai kirjeen kotiin lähetetyn rahan tilityksestä: yhteensä seitsemänsataakaksikymmentä markkaa oli kulkenut hänen palkastaan äidin ja sisarusten pöydälle niinä vuosina, summa, joka oli maksanut heidän vuokransa ja Elinan koulukirjat. Hän itse toi kotiin viisikymmentä markkaa säästöjä ja kirveen, jonka terä oli hiottu ohueksi kolmen vuoden käytössä.
Sota-aikaan Onni siirtyi metsätöistä puolustusvoimien palvelukseen, kuten monet leirin miehet. Mutta Kolin polut, sillat ja hirsirakennukset, jotka he olivat pystyttäneet, jäivät paikoilleen. Ne ovat yhä osa Kolin kansallispuiston reittiverkostoa nykyään — vanhat kivijalat ja hirsisillat, joiden päällä kävijät kulkevat tietämättä, kuka ne rakensi ja mistä hinnasta.
Vuonna 1998, kun Kolin kansallispuisto vietti historiapäiväänsä, sinne saapui vanha mies pyörätuolissa, tyttärentyttärensä työntämänä. Hän pyysi pysähtymään vanhan kivisen näköalapaviljongin kohdalla ja koski kädellä sen reunaa, ennen kuin sanoi ääneen paikan nimen, joka ei ollut kartassa: "Yrjön kivi." Kukaan ei tiennyt, mitä hän tarkoitti, paitsi hän itse — ja paperi, jonka hänen tyttärentyttärensä löysi vuosia myöhemmin isoisän tavaroiden joukosta, oli valokuva kolmesta nuoresta miehestä lumessa, kirjeen kääntöpuolella kirjoitus: "Onni, Yrjö ja minä, Koli, huhtikuu 1935. Emme unohtaneet."
