Marjatta seisoi keittiössä Tapiolassa, kolmannen kerroksen kerrostalohuoneistossa, jossa hella oli vaihdettu viisi vuotta sitten ja ikkunasta näkyi naapurin koivu, joka pudotti lehtiään lokakuun tuulessa. Hän leikkasi porkkanoita illalliselle — samaan tahtiin kuin joka tiistai — ja kuunteli, kuinka Ilkka tuli kotiin, riisui kengät eteisessä ja heitti avaimet pöydälle niin, että ne kilahtivat kulhoa vasten.
"Onko syötävää?" Ilkka kysyi, eikä katsonut häntä kertaakaan sisään astuessaan.
"Kohta on."
"Sain taas palautetta työstä. Esimies sanoi, että raportti oli sekava."
Marjatta pysähtyi veitsen kanssa. Odotti, että Ilkka jatkaisi — kertoisi, miltä tuntui, kysyisi ehkä, miten hänen päivänsä oli mennyt. Sen sijaan mies avasi jääkaapin, otti oluen ja meni olohuoneeseen television ääreen.
He olivat olleet naimisissa yksitoista vuotta. Marjatta muisti tarkalleen, milloin jokin oli alkanut hiljalleen hiipua — ei mikään yksittäinen ilta, vaan sarja pieniä hetkiä, joissa hän oli odottanut kättä olkapäälleen ja saanut sen sijaan hiljaisuuden television ääneltä. Kaksi vuotta sitten, kun hän oli menettänyt työpaikkansa Nokian alihankkijalta, Ilkka oli sanonut vain: "No, keksithän jotain." Ei kysynyt, miltä tuntui. Ei kysynyt, mitä hän tarvitsi. Sen jälkeen Marjatta oli oppinut olemaan kysymättä mitään itsekään.
Hän ei lähtenyt sinä iltana. Ei seuraavanakaan. Hän jatkoi keittämistä, pyykin ripustamista parvekkeelle, lasten — no, heillä ei ollut lapsia, ja sekin oli asia, josta Ilkka oli aikoinaan sanonut jotain sellaista, että "ehkä sinä et vain osaa yrittää tarpeeksi", ja se lause oli jäänyt Marjatan sisään kuin pieni naula, joka ei koskaan täysin painunut.
Marraskuun alussa, kun ensilumi satoi Tapiolan puistoon ja naapurin koivu oli jo paljas, Marjatta huomasi tekevänsä jotain uutta: hän oli lakannut kertomasta Ilkalle asioista, jotka häntä oikeasti askarruttivat. Kertoi vain sen, mikä ei vaatinut vastausta. Sisar oli soittanut ja kysynyt, miten menee, ja Marjatta oli vastannut: "Ihan hyvin", vaikka ei se ollut totta enää pitkään aikaan.
Hän ei sanonut sitä ääneen kenellekään, mutta jossain marraskuun harmaassa iltapäivässä, kun hän istui S-marketin kassajonossa ja katsoi vierestä ohi kävelevää pariskuntaa, jotka nauroivat jollekin, Marjatta tajusi olevansa yksinäisempi omassa kodissaan kuin olisi ollut yksin asuessaan.
Ilkka ei huomannut mitään. Hän tuli kotiin, söi, katsoi jääkiekkoa, sanoi hyvää yötä. Kerran joulukuussa hän kysyi, oliko Marjatta "vähän outo viime aikoina", ja kun tämä yritti vastata — yritti sanoa, että hän oli väsynyt siihen, ettei kukaan kysynyt mitään, ettei kukaan katsonut, miten hän jaksoi — Ilkka keskeytti puhelimensa soidessa ja meni vastaamaan siihen. Marjatta jäi lause kesken.
Sen illan jälkeen hän lopetti yrittämisen.
Tammikuussa Ilkan äiti kuoli Kuopiossa, ja he ajoivat sinne yhdessä hautajaisiin, Ilkan vanhalla Volvolla, joka haisi bensalta ja jonka lämmitys ei toiminut kunnolla. Marjatta piti Ilkkaa kädestä hautajaisten aikana, koska se oli oikein tehdä, ja Ilkka itki hänen olkapäällään, ja hetken Marjatta ajatteli, että ehkä tämä oli se hetki, jolloin kaikki muuttuisi. Että suru avaisi jotain miehessä, jonka Marjatta oli aikoinaan rakastanut niin, että oli muuttanut Turusta Espooseen tämän vuoksi, jättänyt oman perheensä ja ystävänsä taakse.
Mutta paluumatkalla, kun he pysähtyivät ABC-huoltoasemalle Lahden kohdalla kahvitauolle, Ilkka sanoi yhtäkkiä: "Sinä et edes yrittänyt lohduttaa minua kunnolla haudalla. Seisoit vain siinä."
Marjatta katsoi kahvikuppiaan pöydällä, höyryä, joka nousi siitä ja haihtui. Hän ei vastannut mitään. Siinä hetkessä hän tunsi jotain napsahtavan — ei äänekkäästi, ei dramaattisesti, vaan kuin hiljainen lukko, joka lopulta menee kiinni pitkän väännön jälkeen.
Helmikuussa hän soitti asianajajalle, jonka numeron oli saanut työkaveriltaan vuosia sitten ja jonka oli tallentanut puhelimeensa "vain varmuuden vuoksi", tietämättä silloin miksi. Hän varasi ajan Otaniemen toimistolle tiistaiaamuksi, kun Ilkka oli töissä.
Asianajaja, keski-ikäinen nainen nimeltä Riitta, kuunteli Marjattaa puoli tuntia ilman keskeytystä. Sitten hän avasi kansion ja alkoi käydä läpi, mitä avioero tarkoittaisi käytännössä: yhteisomistuksessa oleva asunto, joka oli ostettu kahdeksan vuotta sitten neljälläsadallakuudellakymmenellätuhannella eurolla ja josta oli vielä lainaa jäljellä; yhteinen tili, josta Marjatta nosti oman osuutensa erilliselle tililleen samana iltapäivänä; ja se, että avioero-oikeudenkäynti Suomessa kestäisi vähintään kuusi kuukautta harkinta-aikaa, ellei kumpikaan sitä nopeuttaisi.
Marjatta allekirjoitti hakemuksen samana päivänä. Käsi ei täristnyt. Hän muisti myöhemmin ihmetelleensä sitä itsekin — ettei kynä hytkynyt yhtään, kun hän kirjoitti nimensä paperiin, joka päätti yksitoista vuotta.
Hän ei kertonut Ilkalle heti. Odotti kaksi viikkoa, järjesteli asioita: avasi oman tilin, jolle siirsi säästönsä, otti yhteyttä Espoon kaupungin asuntotoimistoon selvittääkseen vuokra-asuntojonon tilanteen, soitti siskolleen Tampereelle ja kysyi, voisiko muuttaa hänen luokseen pariksi kuukaudeksi.
Kun hän lopulta kertoi Ilkalle sunnuntai-iltana, keittiössä, saman pöydän ääressä, jossa oli leikannut niin monta porkkanaa niin moneen tiistai-illalliseen, Ilkka katsoi häntä ensin kuin ei olisi ymmärtänyt sanoja.
"Mitä tarkoitat, että olet jättänyt hakemuksen?"
"Sitä mitä sanoin."
"Mutta — miksi? Emmehän me ole edes riidelleet."
Marjatta laski kädet pöydälle, avasi kansion, jonka oli tuonut asianajajalta: eropaperit, laskelma asunnon myynnistä, ehdotus siitä, miten laina jaettaisiin. Hän työnsi kansion Ilkan eteen.
"Me emme ole riidelleet", hän sanoi, "koska minä lakkasin kertomasta sinulle mitään, mikä olisi voinut johtaa riitaan. Lakkasin kysymästä sinulta mitään. Lakkasin odottamasta sinulta mitään. Ja sinä et huomannut, koska minä olin edelleen täällä, keitin edelleen ruokaa, nukuin edelleen samassa sängyssä."
Ilkka avasi suunsa, sulki sen. "Anna minulle mahdollisuus. Voin muuttua."
"Tiedän, että voisit", Marjatta sanoi. "Mutta minä en enää odota sitä hetkeä. Olen odottanut sitä kaksi vuotta, ja joka kerta kun luulin sen tulevan — hautajaisissa, sen jälkeen kun menetin työni — sinä valitsit jotain muuta kuin minut."
Hän nousi, otti kansion takaisin ja laittoi sen käsilaukkuunsa, joka oli jo valmiiksi seisonut eteisessä pakattuna kahdella matkalaukulla.
Maaliskuussa asunto Tapiolassa myytiin. Marjatta sai osuutensa — sataneljäkymmentäkaksi tuhatta euroa lainan ja välityspalkkion jälkeen — tililleen huhtikuun alussa, ja hän vuokrasi yksiön Leppävaarasta, lähellä junarataa, josta kuului iltaisin juna, mutta se ei häirinnyt häntä. Hän osti oman hellan, oman veitsensarjan, leikkasi ensimmäisen kerran uudessa keittiössään porkkanoita vain itselleen, eikä kukaan tullut kysymään, oliko ruoka valmis.
Ilkka soitti kesäkuussa, kun avioero oli lopullisesti vahvistettu, ja kysyi, voisivatko he tavata "keskustellakseen". Marjatta seisoi parvekkeellaan, katsoi junan kulkevan alhaalla, ja vastasi rauhallisesti: "Kaikki paperit on jo allekirjoitettu, Ilkka. Ei ole enää mitään, mistä keskustella."
Hän sulki puhelun ja laittoi teekannun tulelle.
