Kolme vuotta se palsta oli seissyt tyhjillään. Lapset kävivät siellä tasan kerran vuodessa, syyskuussa, hakemassa omenat piirakkaa varten. Keväällä minä sitten myin sen ja lähdin elämäni ensimmäistä kertaa kylpylään, Naantaliin, ihan omilla rahoillani. Tyttäreni soittaa edelleen joka toinen sunnuntai ja toistaa samaa lausetta: ”Sinä tuhlaat meidän perintöä, äiti.”
Se puhelu tuli tiistaina, puoli kymmenen aikaan aamulla. Istuin aurinkoterassilla aamutakissa, hiukset märkinä suolavesialtaasta, ja katselin kun lokit riitelivät jostain pullanpalasta. Miian nimi välähti näytöllä. Ajattelin että hän haluaa kuulla kuulumisia, ehkä kysyä miltä ne mutakylvyt tuntuvat.
En ehtinyt sanoa ”hei”.
– Äiti, myitkö sinä tosissasi sen palstan? Jarno kertoi. Kuinka sinä kehtaat, et edes kysynyt meiltä.
– Miia, minähän kysyin. Kysyin kolmen vuoden ajan. Joka ikinen kevät ja syksy.
Hän löi luurin korvaani. Kahvi jäähtyi kupissa. Aurinko porotti suoraan kasvoihin, olkapäillä oli suolaa, ja minä istuin siinä puhelin kädessä ja kuuntelin sitä tyhjyyttä jonka oma tytär jätti jälkeensä. Ja ajattelin – jumalauta, Seija, olet kuusikymmentäneljä vuotta vanha, kolmekymmentäviisi vuotta naimisissa, neljä vuotta leskenä, ja nyt joku sanoo sinulle että olet tehnyt jotain itsesi hyväksi, niin kuin se olisi rikos.
Markku kuoli helmikuussa, viikkoa ennen hiihtolomaa. Veritulppa. Kuusikymmentäkahdeksan vuotta mittarissa, eikä päivääkään sairaslomalla sinä aikana kun piti sitä autokorjaamoaan Pispalassa. Vahva kuin härkä, naapurit aina sanoivat. Ja sitten yhtäkkiä – ei mitään. Hautajaiset Kalevankankaan hautausmaalla, muistotilaisuus meillä kotona, kaksikymmentäviisi ihmistä olohuoneessa, minä mustassa leningissä leikkaamassa täytekakkua jonka Helena alakerrasta oli leiponut, enkä tuntenut yhtään mitään. En kertakaikkiaan mitään.
Sen siirtolapuutarhapalstan Markku oli hankkinut joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa, kun Niihamaan avattiin uutta aluetta. Kolmesataa neliötä, pieni mökki jossa oli siniseksi maalatut ikkunanpielet, viisi omenapuuta, herukkapensaita, karviaisia takaaidan vieressä. Kolmenkymmenen vuoden ajan hän ajoi sinne joka lauantai, vuodenajasta riippumatta. Minä pakkasin eväät reppuun – ruisleipää ja juustoa, termariin teetä – ja illalla hän tuli kotiin ämpäri täynnä perunoita tai sipuleita ja sanoi: ”Seija, tämä on paratiisi maan päällä.” Minä hymyilin, vaikka en itse ole ikinä ymmärtänyt mitä iloa on kyykkiä penkissä nyppimässä rikkaruohoja.
Hautajaisten jälkeen lapset kävivät palstalla kerran – syyskuussa, kun piti hakea ne omenat. Jarno, minun poikani, on neljäkymmentäkaksi ja asuu vaimonsa ja kahden teininsä kanssa Lempäälässä. Miia on kolmekymmentäkahdeksan, vuokraa kaksiota Tammelasta, tekee jotain markkinointia. Molemmilla on omat elämänsä, omat aikataulunsa, omat viikonloppunsa täynnä kaikkea muuta. Minä ymmärrän. Ihan oikeasti ymmärrän.
Mutta se palsta seisoi. Yksi talvi, toinen kevät, kolmas syksy. Minä maksoin vastikkeet, maksoin vesimaksut, ajoin kerran kuussa katsomaan ettei mökkiin ollut murtauduttu. Ruoho kasvoi vyötärönkorkuiseksi. Vadelmapuskat villiintyivät. Omenapuut tekivät yhä vähemmän satoa kun kukaan ei leikannut oksia. Pyysin Jarolta – voisitko tulla joskus, ajamaan nurmikon. ”Äiti, mulla ei oo aikaa nyt, mutta katotaan kun on vapaampi viikonloppu.” Sitä vapaampaa viikonloppua ei koskaan tullut.
Toisena vuonna soitin Miialle. – Kulta, haluaisitteko sinä ja Antti ottaa tämän palstan? Olisi Neeallekin paikka missä juosta.
– Äiti, meillä ei ole aikaa millekään palstalle. Kuka siellä edes kävisi? Anna olla, ehkä joskus siitä on jotain hyötyä.
Joskus. Sen sanan minä kuulin heiltä satoja kertoja. Joskus me tullaan. Joskus se on hyödyksi. Joskus varmasti. ”Joskus” tarkoitti ”ei koskaan”, mutta se kuulosti kauniimmalta.
Kolmantena syksynä tuli lasku rännien vaihdosta – naapurimökin aita oli kaatunut myrskyssä ja vaurioittanut meidänkin kattoa. Kolmesataa euroa sinne, kaksisataa tänne. Ei minulla ollut suurta eläkettä Markun jälkeen – oma pieni toimistotyöntekijän eläkkeeni ja leskeneläke. Pärjäsi sillä, mutta ei juhlittu. Ja minä seisoin siinä mökissä marraskuussa, Markun vanha toppatakki päällä koska omani oli liian ohut, ja katselin jäätynyttä kasvimaata ja ajattelin: mitä järkeä?
Miksi pidän kiinni jostakin mitä kukaan ei halua? Mistä ei tule muuta kuin harmia ja laskuja? Markku rakasti tätä maata, mutta Markkua ei enää ole. Minä seison täällä yksin, sormet kohmeessa, ja esitän että tässä on muka järkeä koska lapset sanovat ”joskus”.
Tammikuussa menin yhdistyksen toimistolle. Kysyin miten toimitaan. Vetäjä, eräs rouva Lehtonen, katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi hiljaa: – Rouva Nieminen, te ette ole ainoa. Puolet näistä palstoista on tyhjillään sellaisten ihmisten jäljiltä jotka ovat poissa. Lapset ei halua, mutta eivät anna myydäkään. Teillä on sentään rohkeutta.
Ostaja löytyi nopeasti – nuori pariskunta, kolmikymppisiä, nainen viimeisillään raskaana, miehellä heti visiot pergolasta ja kaasugrillistä. Katselin kun he kävelivät Markun palstalla ja mittailivat askelillaan paikkaa hiekkalaatikolle, ja tunsin jotain outoa. En surua. Helpotusta. Niin kuin joku olisi nostanut selästäni repun jota olin kantanut neljä vuotta esittäen ettei se paina mitään.
Sain palstasta rahaa – en mitään omaisuutta, mutta tarpeeksi. Ja silloin minä tein jotain mitä en ollut tehnyt koskaan. Kolmenkymmenenviiden avioliittovuoden aikana en käynyt kertaakaan kylpylässä. Markku ei pitänyt matkustamisesta. Lomat vietettiin palstalla tai hänen siskonsa mökillä Saimaalla. Kerran ajettiin Hankoon, yhdeksänkymmentäkuusi se taisi olla – ja siinä se.
Varasi kahden viikon paketin Naantalin kylpylään. Yhden hengen huone merinäköalalla. Selkähoitoja, koska kolmenkymmenen vuoden näyttöpäätetyö on jättänyt selkärangan vinoon kuin korkkiruuvin. Mutakylpyjä, suolavesialtaita, kävelyretkiä. Ensimmäiset yöt nukuin huonosti, en osannut sulkea silmiäni vieraassa sängyssä. Kolmantena aamuna heräsin puoli seitsemältä, avasin ikkunan, kuulin lokkien huudon ja ajattelin: minä voin yksinkertaisesti olla tässä. Ei tarvitse pakata kenenkään eväitä, ei tarvitse tarkistaa rännejä, ei tarvitse keittää kahvia kolmelle ihmiselle joista kaksi ei kuitenkaan tule.
Sen ensimmäisen puhelun jälkeen niitä tuli lisää. Jarno lähetti viestin – lyhyen, miehisen: ”Äiti, olisit edes kertonut meille. Se oli isän palsta.” Vastasin: ”Kerroin. Kolme vuotta sitten. Kukaan ei kuunnellut.” Ei vastannut siihen.
Miia soitti vielä kahdesti sen kahden viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla hän itki. Sanoi että se on ainoa muisto isästä, että ne omenapuut muistivat hänen lapsuutensa, kuinka minä saatoin. Toisella kerralla äänessä oli jäätä. – Jarno sanoo että meidän pitäisi kysyä asianajajalta. Se palsta oli osa isän perintöä.
– Miia – sanoin rauhallisesti, vaikka kädet vapisivat – palsta oli kirjoitettu minun nimiini. Isä teki sen notaarin kautta kaksituhattakymmenenä. Voin näyttää paperit.
Palasin Naantalista selkä suorempana ja uusi termospullo laukussa, koska vanha oli haljennut. Keittiön pöydällä odotti kukkakimppu – Jarno oli tuonut, alakerran Helena päästi sisään. Ei korttia. Pelkät kukat. Enkä tiedä, oliko se anteeksipyyntö vai hyvästijättö vai omantunnon pakoliike.
Siitä on nyt melkein vuosi. Miia soittaa edelleen, mutta puhelut ovat lyhyempiä. Hän ei enää kysy mitä voin, vaan mitä teen niillä rahoilla. Jarno käy lastenlasten kanssa joka toinen viikko, kuten ennenkin, mutta palstasta ei puhuta. Siinä hiljaisuudessa on jotain painavaa. Kuin välillämme seisoisi näkymätön aita omenapuun oksista.
Joskus iltaisin istun parvekkeella, teemuki kädessä, ja mietin sitä nuorta pariskuntaa Markun palstalla. Varmaan se pergola on jo pystyssä. Varmaan se vauva on syntynyt ja konttaa nurmikolla jonka joku vihdoin leikkaa. Ja ajattelen että Markku ymmärtäisi. Että hän haluaisi mieluummin eläviä ihmisiä sille maalle kuin omenoita mätänemässä puiden alla, kun kukaan ei tule hakemaan.
Mutta sitten kuulen taas Miian äänen: ”Sinä tuhlaat meidän perintöä, äiti.” Enkä tiedä olenko oikeassa. En todellakaan tiedä.
Sen minä tiedän, että ne kaksi viikkoa Naantalissa olivat ensimmäiset kaksi viikkoa koko elämässäni jolloin joku kysyi minulta aamulla: ”Rouva Nieminen, mitä te itse haluaisitte?”
Ja minulta kesti vastata, koska kukaan ei ollut koskaan ennen sitä kysynyt.
Viime viikolla posti toi kirjeen. Miialta. Kunnon paperikirje, ei sähköpostia. Avasin sen hitaasti, sydän pamppaillen. Sisällä oli valokuva – vanha otos, ehkä vuodelta -95. Minä ja Markku palstalla, hänellä olkihattu päässä, minulla esiliina jonka olin ommellut itse. Istuttiin mökin portailla, naurettiin jollekin. En muista mille.
Kuvan takana luki Miian käsialalla: ”Isälle.”
Ei muuta. Yksi sana.
Laitoin kuvan kehyksiin ja nostin sen kirjahyllyyn television viereen. Seuraavana sunnuntaina soitin Miialle. Puhelin hälytti pitkään, ajattelin ettei hän vastaa. Sitten kuului naksahdus.
– Äiti?
– Minä varasin uuden ajan sinne Naantaliin, sanoin. – Lähden huhtikuussa. Ajattelin että jos sinä ja Antti haluaisitte tulla käymään siellä, niin siellä on aika hyvä ravintola siinä satamassa. Voin tarjota.
Hiljaisuus. Hengitys. Ja sitten, aivan hiljaa:
– Mä katson kalenteria.
Se oli enemmän kuin olin saanut puoleentoista vuoteen.
Illalla istuin parvekkeella. Merituuli oli kääntynyt, siltä se ainakin tuntui, vaikka Hämeenkadulle on Naantalista matkaa. Mutta minä tunsin sen silti. Suolan iholla, keveyden selässä. Ja ajattelin: ehkä joskus ei tarkoitakaan ei koskaan. Ehkä joskus tarkoittaa – kun on valmis.
