Jari heräsi jo kolmatta yötä peräkkäin kahdelta. Uni oli karannut jonnekin, ja tilalle oli hiipinyt sellainen tyhjyys, jota ei täyttänyt mikään. Elina katsoi häntä keittiön oviaukosta, kun tämä istui tuijottamassa jäähtynyttä kahvikuppia. Kysymystä ei tarvinnut esittää. Silmäpussit, punaiset suonet silmämunissa ja veltto ryhti kertoivat sen, minkä sanat jäivät sanomatta.
– Jari, ei näin voi jatkua. Sinä teet itsesi sairaaksi. Pitää tehdä jotain.
Jari kohautti olkiaan. Kaksi kuukautta sitten hänet oli irtisanottu konepajalta. Kolmekymmentä vuotta yhtä ja samaa firmaa, ja sitten – ”kiitos palveluksestasi, rakennemuutos”. Hyvinkäällä oli työpaikat kortilla, ja viisikymppistä miestä ei tahdottu enää minnekään.
Elina avasi siivotessaan keittiön kaapin ja pysähtyi. Siellä seisoi puolillaan oleva Koskenkorva-pullo, vaikka se oli aiemmin ollut täysin koskematon vuosikausia.
– Tämäkö se nyt on? Elina kysyi hiljaa ja nosti pullon pöydälle.
Hän istui Jaria vastapäätä ja tarttui tätä kädestä.
– Sinulla on kultaiset kädet. Sä olet ainoa ihminen, jota me tarvitaan, kun hajoaa moottorisaha, tietokone tai pesukone. Laita ilmoitus. Kaupungissa on vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka etsivät luotettavaa miestä tekemään pieniä kotitöitä. Nykyään se on ”miespalvelu”. Eikä siinä ole mitään noloa.
– Eihän tässä autokaan ole päivisin käytössä, jos sä olet töissä.
Elina hymyili.
– Senkin pöljä. Sinähän viet mut aamulla töihin, ja auto on sinun koko päivän. Illalla tulet sitten hakemaan.
Jari mietti hetken ja nyökkäsi. Sitten hän nousi, haki autotallista työkalupakin ja istui tietokoneen ääreen. Iltapäivällä Toriin ilmestyi ilmoitus: ”Luottomies – apua kodin askareisiin ja pieniin remontteihin”. Lisäksi hän tulosti pari lappua Jokelan lähikaupan ilmoitustaululle.
Vielä saman illan aikana tuli kolme puhelua. Ensimmäinen: kattokruunun ripustus. Toinen: ”täällä huutaa kissa kaapin takana, kukaan muu ei saa apua”. Kolmas: verhotankojen vaihto kerrostalossa.
Seuraavana aamuna Jari pudotti Elinan työpaikan eteen ja suuntasi auton keulan kohti Vesijärven rantaa, missä punatiilinen kartano kohosi rautaisen aidan takana. Rouva Niemistö avasi oven, sylissään valtavan tuuhea persialaiskissa. Molemmat katsoivat tulijaa epäluuloisen koppavasti.
– Kattokruunu odottaa salissa, rouva sanoi ja marssitti Jarin näyttävän portaikon alle. – Aitoa böömiläistä kristallia. Mieheni tilasi sen suoraan Prahasta. Olkaa varovainen.
Jari nosti yhtä kristalliriipuksista käteensä. Se oli epäilyttävän kevyt. Sisäpinnassa oli pieni tarra: ”Made in China”. Jari hymähti itsekseen ja ryhtyi töihin.
Tunti myöhemmin uusi kruunu kimalsi katossa. Rouva Niemistö maksoi satasen ja heilautti kättään kohti nurkkaa, missä nökötti vanha viisihaarainen kattokruunu.
– Tuo roskikseen mennessäsi, olkaa hyvä. Vanhanaikainen kapistus.
Jari nosti sen farmariauton takakonttiin ja jäi miettimään, että se oli paljon laadukkaampi kuin se, jonka hän juuri oli ripustanut.
Matka jatkui. Seuraava osoite oli keskustan kerrostalossa. Ovella häntä odotti Hilkka, reilusti yli seitsemänkymppinen nainen, joka huitoi hermostuneena.
– Jumaliste, kun tulit nopeasti! Se raasu on ollut siellä jo kaksi päivää.
Olohuoneessa valtava vaatekaappi oli tiiviisti seinässä kiinni, ja sen takaa kuului epätoivoista maukaisua. Hilkka selitti, että naapuri kuoli hiljattain, ja tämän kissa jäi kodittomaksi. Hilkka otti sen sisälle, mutta hänen oma kissansa, kollikissa Miska, ajoi tulokkaan saman tien kaapin taakse. Siellä se oli nyt, syömättä ja juomatta.
Jari otti tukevaa otetta kaapin reunasta ja työnsi sen muutaman sentin verran irti seinästä. Harmaaraidallinen kissa livahti raosta. Se kiersi kaukaa Hilkkaa, mutta kuullessaan Jarin matalan äänen, se hiipi hitaasti lähemmäs. Jari kyykistyi ja ojensi kätensä. Kissa painoi päänsä sormia vasten ja alkoi kehrätä.
Hilkka keitti kahvit ja tarjosi kanelipullaa. Kissa kävi ahneesti ruokakupille ja hiekkalaatikolle. Hilkka huokaisi.
– Sille ei ole paikkaa täällä. Miska ei päästä sitä rauhaan. Ja sinä… sinulla on sellainen ote, että se tykkää susta. Ehkä se tarvitsee juuri miehen seuraa.
Jari korjasi samalla Hilkkan keittiön kaapinovet ja sähkövatkaimen. Kun Hilkka yritti maksaa, Jari kieltäytyi.
– Minä voin ottaa kissan, jos vaimo antaa luvan. Illalla haen sen.
Hilkka silmät kostuivat.
– Se olisi ihmeellistä. Siunausta matkaan.
Kolmas kohde oli rauhallisella asuinalueella. Oven avasi nuori nainen, Saana. Asunto oli siisti, mutta kulunut. Olohuoneessa vanhat verhotangot muistuttivat viime vuosituhannelta. Uudet odottivat asennusta. Sohvannurkasta nousi esiin poika, noin kymmenvuotias, kainalosauvat käsissään.
– Tässä on Onni, Saana esitteli. – Hän seuraa mielellään, kun tehdään käsillä töitä.
Jari ryhtyi purkamaan vanhoja tankoja, ja Onni tuli lähemmäs.
– Mä voin kertoa yhden salaisuuden, jos et kerro äidille, poika sanoi matalalla äänellä.
Jari nyökkäsi, ja Onni jatkoi.
– Mä tiedän, ettei Saana ole mun oikea äiti. Oikea äiti hylkäsi mut sairaalaan, kun kuuli, etten koskaan kävele ilman sauvoja. Saana on sen sisko. Se otti mut. Sen takia se ei ole mennyt naimisiin. Mä olen sen elämän ainut…
Jari tarttui vesivaakaan, mutta ei saanut ajatuksiaan irti siitä, mitä juuri kuuli.
– Tiedätkö, sinä tarvitset ystävän, Jari sanoi hetken päästä. – Oikean, pörröisen ystävän. Sellaisen, joka odottaa sua kotona aina.
Onni katsoi häntä epäuskoisena.
– Meillä ei ole koiraa eikä kissaa. Äiti sanoo, ettei ole varaa.
Jari muisti takakontissa makaavan kattokruunun. Hän lähti hakemaan sitä ja kantoi esille.
– Mitä jos ripustettaisiin tämä tuohon korkeaan kattoon? Se kuuluu tänne.
Saana haukkoi henkeään.
– Mutta me ei voida maksaa mistään kattokruunusta…
– Tämä on lahja, Jari sanoi ja nosti tikapuut pystyyn. – Ja sillä kissallekin olisi paikka. Minä tiedän yhden, joka etsii uutta kotia.
Tunti myöhemmin huone kylpi lämpimässä valossa. Onni taputti käsiään, ja Saana seisoi sanattomana kyyneleet silmissä. Jari kieltäytyi täydestä maksusta ja sanoi tulevansa ihan kohta takaisin.
Hän palasi Hilkkan ovelle. Harmaaraidallinen kissa tuli heti esiin kuullessaan tutun äänen.
– Lähdetkö katsomaan uutta kaveria? Jari kysyi siltä.
Kissa kiersi hänen jalkojaan ja naukaisi hiljaa. Hilkka suukotti kissan otsaa ja ojensi kantokopan.
– Vie se Onnille. Hän tarvitsee sitä enemmän.
Kun Jari avasi Saanan ja Onnin oven uudelleen, kissa hyppäsi kopasta arasti ja katseli ympärilleen. Sitten se huomasi sohvalla istuvan pojan, käveli hitaasti tämän luo ja työnsi päänsä kainaloon. Onni naurahti ja rutisti sitä varovasti. Saana painoi kätensä rinnalleen, eikä yrittänytkään enää peitellä itkuaan.
Jari katseli heitä hetken ja käänsi sitten selkänsä. Tällä kertaa ei tarvinnut sanoa mitään.
Illalla Jari ajoi hitaasti Elinan työpaikan eteen. Elina avasi oven ja istahti autoon. Hän kääntyi katsomaan miestään ja huomasi heti muutoksen. Sama ryhti, sama rauhallinen hymy, sama terävyys silmissä, jonka hän oli tuntenut kolmekymmentä vuotta. Vain kahden kuukauden haamu oli väistynyt.
Alkoi satamaan kevyttä tihkua. Tuulilasinpyyhkijät pyyhkivät tasaista tahtia, kun Jari kertoi päivästään: rikkaasta rouvasta, Hilkkasta, Onnista ja kissasta.
– Siellä on niin paljon niitä, jotka tarvitsee apua, Jari sanoi ja pysäköi tien sivuun kohdassa, jossa sankan metsän reuna alkoi. – Eikä vain ihmisiä. Katso.
Hän kurkotti takkinsa sisälle ja kaivoi esiin pienen harmaan, lähes silmät auki tuijottavan kissanpennun.
– Tämä oli jäädä roska-auton alle Lepolantiellä. Eihän sitä voinut siihen jättää.
Elina otti pennun kämmentensä väliin. Se painautui hänen sormiaan vasten ja alkoi kehrätä, niin pieni ja heiveröinen, että ääni tuntui kohisevan suoraan iholle.
– Mun pieni rakas, Elina kuiskasi. Sitten hän tarttui Jaria takin rinnuksista ja suuteli tätä pitkään. – Sinä olet maailman paras ja hyväsydämisin mies.
Jari hymyili ja käynnisti auton uudelleen. Sade jatkui, mutta taivas alkoi kirkastua idästä päin. Kotia kohti ajaessa takaikkunaa vasten painautui pieni tassu, ja Elina painoi päänsä Jarin olkapäätä vasten.
– Tervetuloa perheeseen, pieni, Jari mutisi ja käänsi lämmitystä suuremmalle.
