Anna pysäköi Toyota Auriksensa mäenrinteeseen ja sammutti moottorin. Oli keskiviikko, puoli kuusi illalla. Hän oli ajanut Tampereelta reilun tunnin, ikkunat auki ja radion puheohjelma ainoana seuranaan. Mökille saapuessa odotti yleensä hiljaisuus ja mäntyjen varjo, mutta nyt pihassa seisoi Siskon uusi farmari– malli, jonka Anna muisti nähneensä viime jouluna. Sen takana matkailuvaunu, ja kuistin kaiteeseen oli nostettu kolme poikittain maalattua lastenlaudanrunkoa.
Havuja ja pieniä kiviä oli levinnyt sorapolulle. Leikkimökin portailta lojui kumisaappaita ja limsapurkki. Anna avasi oven ja astui pihaan. Tiskiseinä vei suoraan keittiön ikkunaan, jonka takana Ritva pyyhki lautasia hänen Mariskoolillaan. Anna tunsi sen kuvion.
Ritva tuli kuistille, yllään Annan puuvillainen essu. Hänellä oli korkokengät jalassa, vaikka kuistin lattia oli juuri se, mitä Juha oli luvannut öljytä viime viikolla.
— No siinähän sinä. Me mietittiin jo, tulitko sairaalan yövuorosta suoraan. Sisällä on kahvia, tule ihmeessä.
Keittiön pöydän takana istui Sari miehineen ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi poika pyyhki sormeaan tabletilta. Nuorempi piirsi huopakynillä suoraan pöytäliinaan. Pöydällä oli avattu korppupaketti ja viinirypäleterttu, jonka Anna oli ostanut omiksi aamiaisikseen. Juhan veli Mikko nojasi hellaan ja lusikoi suoraan uunivuoasta makaronilaatikkoa.
Anna laski käsilaukkunsa tuolille.
— Mitä täällä tapahtuu?
Sari vilkaisi ylös.
— Meillä alkaa loma. Äiti ehdotti, että tullaan yhteen paikkaan. Ollaan sunnuntaihin. Lapsetkin tykkää.
— Keskiviikkoillasta sunnuntaihin? Neljä päivää ilman minkäänlaista puhelua?
Ritva laski pyyhkeen tiskipöydälle.
— Juha sanoi, ettei tarvitse sopia. Sovithan sinä itsekin, ettei aina tarvitse olla puhelimessa.
Anna kääntyi Juhan puoleen, joka ilmestyi ulkoa kädet täynnä klapeja.
— Sä sanoit, että voi tulla käymään. Et puhunut mistään neljän päivän majoittumisesta.
Juha pinoi klapit pesään.
— Niin, no tässä on nyt vähän laajennettu. Mutta eikö se ole kiva, kun sukulaiset viihtyy? Mökki on tyhjillään suurimman osan viikkoa.
— Ei ollut puhetta siitä, että avainta käytetään minun tietämättäni.
— Mä sanoin äidille, että tänne voi tulla. Se on kaikille helpompaa kuin neuvottelut.
Ritva avasi jääkaapin ja otti esille rasian, jossa oli valmiita sämpylöitä.
— Me tuotiin oma ruoka, ettei tarvitse huolehtia. Lapsetkin ovat jo syöneet.
Anna meni yläkertaan. Parvella oli kaksi sänkyä, joista toiselle oli levitetty lasten prinsessalakana. Hänen yöpöytänsä kirjat oli siirretty lattialle, ja tilalle oli nostettu purkka-automaatti ja kuivunut askarteluliima. Matkalaukku oli levällään sängyn jalkopäässä, täynnä lasten vaatteita.
Hän laski laukun reppupinoon ja kannoi sen alas.
— Sari, sun tavaroita on meidän makuuhuoneessa. Pyydän, ettet tuo enää lisää.
— Lapset laski ne siihen. Voin siirtää myöhemmin.
— Nyt.
Sari nousi huokaisten ja vei kassin eteiseen. Ritva katsoi tilannetta ja jatkoi sämpylöiden voitelua.
Illalla pihalle pystytettiin grilli. Anna ei ollut nähnyt sitä ennen; se oli ilmeisesti tuotu Siskon autossa. Juha sytytti hiilet ja kysyi Mikolta, oliko tämä tuonut makkaraa. Kukaan ei kysynyt Annalta, sopiiko grillin paikka, vaikka se oli nostettu suoraan matalan katajan päälle.
Myöhemmin sisällä Ritva jakoi kahvia ja ehdotti, että aamulla lähdettäisiin yhdessä kauppaan. Anna sanoi, ettei hän ollut suunnitellut kestitä kymmentä ihmistä.
— Me tuotiin rahaa, Ritva sanoi. Sari maksaa ostokset, meidän ei tarvitse laskea kolikoita.
— Kyse ei ole kolikoista.
Juha nosti kätensä.
— Hei, otetaan vähän rauhallisemmin. Ne on täällä vain toistaiseksi.
Yöllä Anna makasi valveilla. Lapsi itki parvella, ja Sari kävi rauhoittelemassa. Juha hengitti tasaisesti. Anna käänsi peittoa ja tuijotti kattoon. Tämä oli se sama mies, joka oli keväällä luvannut, ettei avaimia luovuteta ilman sopimista.
Talo oli ostettu kaksi vuotta sitten. Anna oli maksanut ison osan käsirahasta myytyään Tampereen keskustan asunnon, jonka oli perinyt tädiltään. Juha oli tuonut loput. He olivat tehneet avioehdon, jossa mökki jäisi Annalle, jos jotain tapahtuisi. Juha oli allekirjoittanut sanomatta sanaakaan paperista. ”Mihin sitä tarvittaisiin”, hän oli kommentoinut, ”asunnot on meillä molemmilla.”
Ensimmäisenä kesänä Ritva oli tuonut piirakan ja kysynyt, mahtuisiko yläkerran parvelle lastensänky. ”Sarin pojat voisivat olla täällä lomalla. Tilaa on.” Anna oli vastannut, että parvia käytetään työhuoneena. Ritva oli hymyillyt ja vaihtanut aihetta.
Sitten Ritva oli pyytänyt avainta, jotta ei tarvitsisi seistä sateessa pihalla heidän saapuessaan. Juha oli teettänyt kaksi kopiota ja antanut toisen äidilleen. Anna sai tietää vasta kun Ritva tuli omin luvin sisään eräänä perjantai-iltana.
— Juha antoi minulle varan, Ritva sanoi. — Nyt minun ei tarvitse soitella ovella.
Anna odotti iltaa ja kysyi Juhalta.
— Olisitko sinä halunnut, että äiti seisoo siellä tunnin?
— Olisitko voinut sopia siitä minun kanssani?
— En mä ajatellut, että se on näin iso asia. Se on vain avain.
Lauantaina aamupalan jälkeen Ritva kiinnitti jääkaapin oveen A4-paperin. Siinä oli taulukko: heinäkuun jokaiselle viikolle oli kirjoitettu nimi ja suluissa henkilömäärä. Sari, Mikko, hänen serkkunsa Tiina ja naapurin vanha rouva.
Anna tuijotti paperia.
— Mikä tämä on?
— Järjestyslista, Ritva vastasi reippaasti. — Kun kaikilla on lomat, eikö ole parempi sopia etukäteen? Minä otan elokuun. Sarilla on heinäkuun kaksi viikkoa, Tiinan perhe tulee sitten. Sinä ja Juha mahdutte tietysti koska tahansa, parvella on tilaa.
Anna veti paperin irti.
— Tätä ei ole sovittu minun kanssani.
— Juha sanoi, että mökki on kaikkien käytössä. Minä kysyin häneltä.
Juha tuli sisään, hänellä oli märkä pyyhe kaulassa.
— Älä nyt liioittele, hän sanoi Annalle. — Äiti haluaa pitää homman kasassa.
— Tämä ei ole mikään leirikeskus.
— Ei tietysti, mutta kesä menee ohi muuten.
— Me ostimme tämän paikan meille. Ei suvun vuokramökiksi.
— Me, Juha toisti. — Mutta sun mielestä kai se on vain sinun.
— Ei kyse ole siitä, kenen nimi paperissa on. Kyse on siitä, kuka päättää.
Ritva nosti kahvikuppinsa.
— Kun tarpeeksi riitelee, niin eihän tästä tule mitään. Minä ajattelin teidän parasta.
Kesken päivän Anna löysi Siskon vaatekaapista, jonka eteen oli nostettu kaksi pahvilaatikkoa. Laatikoiden päällä luki ”lasten kausivaatteet”. Anna meni ulos, missä Juha korjasi laituria.
— Tiedätkö sä, että ne toi vaatekaapin?
— Joo, äidiltä jäi ylimääräinen. Se mahtuu hyvin tuohon nurkkaan.
— Juha, meidän piti puhua, että kaikki tällainen sovitaan.
— Sovitaan sitten. Ei siinä sen kummempaa.
Kello viisi iltapäivällä Anna seisoi kuistilla ja odotti, että kahvipöytäkeskustelu taukoaisi. Lapset juoksivat rantaa kohti. Koivun alta löytyi lisää reputettuja muovipusseja, jotka odottivat purkamista.
Anna meni sisään ja nosti puhelimensa pöydälle.
— Kuunnelkaa. Tänään lauantai, kello on viisi. Keskiviikkona alkoi teidän lomanne, mutta minulta kukaan ei kysynyt. Te olette tyhjentäneet meidän makuuhuoneen, tuoneet omat huonekalut ja kirjoittaneet seinälle aikataulun. Minä olen tämän mökin omistaja, ja minä sanon: tähän loppuu nyt. Sarki, kerää lasten tavarat, pakkaa laukut ja vie se kaappi autoon. Ritva, sinä otat avaimen ja jätät sen pöytään.
Huone hiljeni. Ritva laski pullon pöydälle.
— Etkö sinä yhtään ajattele lapsia? Heillä on täällä tilaa juosta ja uida. Sinä et edes käytä koko mökkiä.
— Minä en ole velvollinen majoittamaan koko sukua.
Sari nousi.
— Me ollaan maksettu bensat, ruuat. Tuotiin omat patjat, ettei tarvitse pyytää mitään. Mitä sinä oikein haluat?
— Haluan, että te lähdette, ja palautatte ne avaimet, jotka Juha antoi luvatta. Huomenna vaihdan lukot.
Juha tarttui Annan käsivarteen.
— Tule vähäksi aikaa ulos.
— Minulla ei ole mitään ulkona puhuttavaa. Sinä lupasit puhua äidillesi, mutta sen sijaan teit listan. Nyt on sinun vuorosi valita: joko autat heitä pakkaamaan, tai otat omat avaimesi ja lähdet heidän mukanaan.
Juha päästi irti. Ritva tuijotti yhä Annaa, mutta hänen suunsa oli viivamaisen kireä. Sari meni tietokoneelle ja alkoi napittaa lasten peliä kiinni.
Juha kääntyi äitiinsä.
— Anna on oikeassa, äiti. Mä olin väärässä, kun en sanonut sulle suoraan. Tää ei mennyt niin kuin piti. Pakataan tavarat.
Ritva veti henkeä.
— Sinä asetut nyt tuota naista vastaan, vaikka minä yritin tehdä tästä paikasta kodin teille kaikille.
— Sinä et koskaan kysynyt, haluanko minä tätä, Anna sanoi.
Huoneessa oli jo hämärää. Ritva veti avaimen taskustaan, laski sen jääkaapin viereen ja käveli ulos. Keyringissä roikkui pari pientä muovista joulupalloa, jotka Juha oli tuonut jostain markkinoilta.
Sari pakkasi hiljaa. Lapset nyyhkivät, mutta kun äiti lupasi jäätelöä matkalla, he rauhoittuivat. Mikko nosti kaapin takakonttiin sanaakaan sanomatta.
Autot katosivat mäen taakse. Mökistä tuli ääneti lukuun ottamatta jääkaapin hurinaa. Anna istui portailla ja katseli, kuinka aurinko laski mäntyjen taakse. Hänellä oli käsissään revitty aikataulu, jonka Juha oli vienyt roskikseen ennen kuin lähti itsekin.
—
Viikonloppuna Anna tilasi lukkosepän. Ura-lukoille ei saanut kopioita helposti. Juha ei enää tullut mökille. He tapasivat Tampereella, vaihtoivat vähän sanoja, ja sitten Juha ilmoitti muuttavansa veljensä luo.
— Avaimet mökkiin on eteisessä lipaston päällä, Juha sanoi puhelimessa. — Varaston avaimen otan, siellä on työkaluja.
— Hyvä, Anna vastasi.
Elokuun alussa Anna tuli mökille yksin. Ilma oli lämmin, mutta ei enää painostavan kostea. Kaivo oli täynnä, ja kaislat kahisivat rannassa. Hän avasi uuden lukon, kantoi matkalaukun sisään ja tarkasti huoneet. Mikään ei ollut rikki. Pöytälaatikosta löytyi pieni sinikantinen vihko, johon Ritva oli kirjoittanut ylös kauppalistan. Anna repi sen pois ja heitti uuniin, kunhan sytyttäisi tulen myöhemmin.
Keittiön pöydälle hän asetti valkoisen maljakon ja kaatoi siihen vettä. Ei kukkia vielä, vain vesi, johon ilta-aurinko osui. Hän otti kirjan ja meni laiturille, missä ei ollut lastenlaudanrunkoja eikä grillin jalkoja. Vain tyyni vesi ja vastarannan pihlajat.
Hän luki sivun, sitten toisen. Jostain kaukaa kuului moottoriveneen ääni, ja sitten sekin vaimeni.
