Tuuli alkoi puolen yön aikaan. Harri istui pimeässä tuvassa, kahvi jäähtyi peltimukissa, ja hänestä tuntui kuin joku olisi ravistellut koko taloa niskasta. Ikkunapoksi natisi, ja jostain kauempaa kuului ensin rysähdys, sitten kuin peltiä olisi revitty irti. Harri ei pannut valoja päälle, hän kuunteli ja odotti aamua.
Aamunkoitteessa tuuli oli laantunut sellaiseksi, että saattoi hengittää ilman pelkoa. Harri veti kumpparit paljaisiin jalkoihinsa ja astui takapihalle. Maa oli märkä ja ilmassa leijui männyn pihkan ja katkenneen puun hajua. Hänen omenapuunsa seisoivat edelleen. Muutama oksa retkotti alaspäin, yksi pieni omena oli halki, mutta rungot olivat tanakasti pystyssä – juuret pitivät.
Hän käveli hitaasti tontin rajalle. Joonaksen puolen näki heti: ne kiiltävälehtiset puut, joita Joonas aina silitti kuin lemmikkejään, makasivat maassa juurineen. Paksuin, se jota veli kutsui vain ”ylpeydeksi”, oli katkennut keskeltä, ja omenoita oli levinnyt ruohikolle kuin särkynyt hillopurkki.
Joonas seisoi keskellä tuhoa. Hänellä oli päällään sama teknofirman tuulitakki, jonka taskussa oli aina tabletti ja kynä, mutta nyt hän vain roikotti käsiään sivuilla. Hän nosti maasta katkenneen oksan, puristi sitä rystyset valkoisina ja laski sen sitten takaisin. Ei sanonut mitään.
Harri ei osannut heti aloittaa. Hän potkaisi aitaa kevyesti, ja lahonnut lauta helähti. ”Sinun puusi kaatuivat”, hän sanoi lopulta, enemmän toteamuksena kuin kysymyksenä.
”Miten ihmeessä… Mulla oli paras multa. Kastelujärjestelmä. Tarkistin pH:n joka toinen viikko.” Joonaksen ääni sortui, ja hän työnsi kädet takin taskuihin ja käänsi selkänsä veljelleen.
Harri rapsutti niskaansa. ”Minä niitä kastelin ehkä kahdesti viikossa. Sellaisella vanhalla ämpärillä, josta puolet läikkyi matkalla.”
Hän kyykistyi ja otti maasta yhden pienen, pinnasta jo rusehtavan omenan. ”Niiden oli pakko puskea juuret syvälle, kun ei tullut mitään. Ne oppi itse kaivamaan vetensä.” Hän ei katsonut veljeensä, vaan omenaa. ”Sun puilla oli aina sinut.”
Joonas kääntyi hitaasti. Hänen silmänalusensa olivat painuneet, ja hän vain tuijotti veljeään.
Harri ei sanonut enempää. Hän työnsi omenan taskuunsa ja lähti korjaamolle.
***
Viikkoa myöhemmin Joonas seisoi Harrin hallin ovella. Oli aamupäivä, ja Harrin kädet olivat öljyssä, kun hän yritti kiskoa esiin vanhan bemmin kulunutta laakeria. Joonas ei ollut tullut omalla sähkö-Mersullaan, vaan kävellen.
”Sain kenkää”, Joonas sanoi. Äänessä ei ollut kiukkua, pelkkä paino. ”Norjalainen rahasto osti koko konsernin. Positio lakkautettiin. Tarjosivat kolmen kuukauden palkkaa.”
Hän hieroi nenäänsä ja tuijotti lattiaa. Öljylammikko heijasti hallin kattovaloa.
Harri nojasi moottorinostimeen, pyyhki käsiään jo valmiiksi likaiseen rättiin. ”Sähän olit siellä ikäsi. Joka viikonloppu.”
”Joo. Jokainen.” Joonas hymähti. ”Eivät tarvinneet enää.”
Harri käveli työkaluvaunulle, veti auki laatikon, otti esiin kiintoavaimen ja ojensi sitä veljelleen.
”Tuo vaihdelaatikko tuossa on auki. Uuden liittimet menevät yli minun ymmärryksen, mutta sulla on semmonen tietokone aivojen tilalla. Kato vähän.”
Joonas seisoi pitkään paikallaan, katseli veljeään ja sitten sitä öljyistä, puoliksi purettua laatikkoa. Lopulta hän otti avaimen, tunnusteli sen painoa kämmenessään, ja astui työpöydän ääreen.
