Isä lopetti opinnot kesken ja aloitti satamatyöläisenä, kun äiti lähti eräänä iltana hakemaan vaippoja eikä palannut koskaan. Kun hän kuoli, hänen viimeinen kirjeensä alkoi sanoilla: ”Pieni aarteeni, toivottavasti pystyt antamaan minulle anteeksi…”
Ensimmäiset muistikuvani isästä ovat aina samat. Ne kuluneet turvakengät eteisen nurkassa. Se haalistunut merinovillapaita, jonka hihat olivat rispaantuneet puhki, mutta jota hän ei suostunut heittämään pois. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että kun hän illalla veti peittoa päälleni, ne tuntuivat hiekkapaperilta poskeani vasten.
Synnyin keskelle Oulun marraskuista räntäsadetta. Isä opiskeli silloin konetekniikkaa Teknillisessä yliopistossa. Hän oli lupaava, kuulemma teräväpäinen poika Kemistä. Mutta eräänä ihan tavallisena torstaina äiti pukkasi minut rattaisiin, suukotti otsaani ja sanoi käyvänsä nopeasti K-Marketista hakemassa vaippoja ja maitoa. Hän ei koskaan tullut takaisin kotiin.
Viikkoa myöhemmin isä jätti yliopiston. Ei ollut dramaattisia puheita, ei valitusta. Hän vain käveli Oritkarin satamaan, näytti työkirjaansa ja aloitti ahtaajana seuraavana aamuna. Nosteli laivojen lasteja, työnsi trukkia, raahasi kalaverkkoja. Helppoahan se ei ollut, ei sinne päinkään.
Asuimme koko lapsuuteni samassa pienessä vuokrayksiössä Toppilansaaressa. Joka kuukausi oli selviytymistaistelua. Kun ruoka ei riittänyt meille molemmille, isä aina sanoi, ettei hänellä ole nälkä. Söi kuivaa ruisleipää juustoviipaleella ja joi teetä katsoessaan minun tyhjentävän lautastani. Hänen turvakenkänsä pysyivät koossa enää jesarilla, vaikka ne olisi pitänyt uusia vuosia sitten. En muista nähneeni häntä verkkareita kummemmissa vaatteissa. Jouluisinkin hän sai minut aina uskomaan, että paras lahja oli nähdä minut repimässä auki omia pakettejani.
Kun kysyin, miksi hän tekee niin paljon töitä, hän suukotti päälaelleni ja sanoi:
— Koska sinä olet jokaisen väsyneen lihakseni arvoinen.
Niin hän kutsui minua aina. ”Pieni aarteeni.”
Lupasin itselleni, että jonain päivänä antaisin hänelle kaiken mistä hän oli luopunut minun takiani. Paremman kodin. Lomamatkan edes Tukholmaan. Mahdollisuuden levätä. Mutta sellaista mahdollisuutta ei koskaan tullut.
25-vuotiaana isä sai tietää olevansa vakavasti sairas. Haimasyöpä, levinnyt jo pitkälle. Kahdeksan kuukautta myöhemmin minä, Inkeri, hautasin ainoan vanhemman, joka oli minua oikeasti rakastanut. Tuona aamuna Oulun hautausmaalla tuuli navakasti mereltä päin, ja seisoin siellä kummallisen turtana, katsellen tuttuja kasvoja, jotka olivat tulleet saattamaan häntä. Oli niitä muutama naapuri, pari vanhaa satamakaveria. Siinä kaikki.
Hautajaisten jälkeen asianajaja, vanhempi nainen paksuissa silmälaseissa, pyysi minua jäämään vielä hetkeksi. Hän ojensi minulle tavallisen paperikassin, sellaisen, jollaisia Alkosta saa. Paperin sisällä oli pieni puinen laatikko, vanha avain ja kirjekuori, jossa nimeni oli isän käsialalla.
Käteni tärisivät, kun avasin kirjeen. Siinä luki vain yksi lause:
”Pieni aarteeni, toivottavasti pystyt antamaan minulle anteeksi kun näet mitä sisällä on.”
Katsoin paperikassiin… ja henkeni salpautui.
Sisällä oli paksu, nuhjuinen vihko ja valokuva. Mustavalkoinen otos nuoresta miehestä, jolla oli käsivarret täynnä öljyä ja leveä hymy kasvoillaan. Isä, parikymppisenä. Taustalla näkyi jättimäinen laivamoottori.
Avasin vihkon. Sivuja oli toista sataa, ja ne olivat täynnä piirustuksia, laskelmia ja siistiä tekstiä. Laivojen moottoreiden huoltokaavioita, polttoainejärjestelmien piirroksia, meriteknisiä laskelmia. Mutta joka sivun alalaidassa oli pieni päivämäärä.
Viimeinen oli merkitty kuukausi ennen hänen kuolemaansa.
Luin takakanteen painetun tekstin: ”Oulun yliopisto, Konetekniikan käsikirjoitus 2019.”
Hän ei ollut koskaan lopettanut opiskelua. Ei oikeasti. Hän oli tehnyt päivätöitä satamassa, nostanut laatikoita ja työntänyt papereita, ja sitten iltaisin, minun mentyäni nukkumaan, hän oli istunut keittiön pöydän ääressä ja opiskellut. Vuosia. Salaa, kenenkään tietämättä. Sivujen reunassa oli haalistuneita muistiinpanoja: ”Kerro Inkerille huomenna koulusta”, ”Vie retkelle Hailuotoon”, ”Osta uudet kumisaappaat”.
Mutta viimeinen sivu pysäytti minut täysin. Se oli kirje, kirjoitettu isän käsialalla, epävakaisella viivalla.
”En koskaan päässyt kertomaan sinulle tätä kasvokkain. Mutta halusin, että sinä tiedät, ettei isäsi ollut pelkkä satamatyöläinen, jolla ei ollut vaihtoehtoja. Minulla oli tämä unelma koko ajan, ja minä toteutin sen – omalla tavallani.
Tiedän, että yritit koko ikäsi maksaa minulle takaisin jotain, mitä et koskaan ollut velkaa. Mutta Inkeri, minä en luopunut mistään sinun takiasi. Minä valitsin sinut. Jokaisena aamuna, jokaisena yönä. Sinä olet minun todellinen diplomi-insinöörityöni.
Ja sitten on vielä yksi asia. Mene Ouluun, keskustaan, Torikadulle. Tuolla avaimella avautuu ovi numero 12. Se on sinun. En halunnut sanoa mitään ennen kuin kaikki oli selvää. Myin mummon perintötalon Pellosta kymmenen vuotta sitten ja sijoitin rahat. Viimeiset viisi vuotta maksoin asuntolainaa, hiljaa, salaa. Siellä se odottaa sinua. Ikkunasta näkyy meri.
En antanut sinulle rikkauksia. Mutta annoin aikani, rakkauteni ja koko elämäni. Ja se on ainoa omaisuus, joka ei haalistu koskaan.
Rakkaudella,
Isä”
Ajoin samana iltana Torikadulle. Oli jo pimeää, katulamput heijastuivat märkään asfalttiin. Ovessa luki ”As Oy Merituuli”. Avain sopi lukkoon pehmeällä naksahduksella.
Asunto oli pieni, mutta minulle täydellinen. Ikkunasta todella näkyi meri. Keittiön pöydällä oli irrotettava kännykkäteline, sellainen halpa, jonka isä oli varmaan itse laittanut. Ja postikortti, vanha, rypistynyt. Siinä oli kuva Merikosken silloista ja isän käsialalla yksi ainoa lause:
”Pieni aarteeni — muista, että isän sydän on aina täällä.”
Istuin siihen tuoliin. Katselin ikkunasta Oulun pimeää yötä, Perämeren pilkahduksia kaukana.
Ja sillä hetkellä, kahdenkymmenenviiden pitkän vuoden jälkeen, minä ymmärsin. Isäni ei ollut koskaan köyhä mies. Hän oli rikkain kaikista.
