Kello on puoli seitsemän aamulla, ja keittiön ikkunasta näkyy vielä sumua järven yllä. Kaadan kahvia termospulloon, käteni tärisee hieman, ja mietin, ehdinkö ollenkaan juoda sen loppuun.
Tänään on Nuutin viimeinen päivä.
Nuutti on labradorinsekoitus, kolmetoista vuotta vanha, ja tulin hakeneeksi hänet Mikkelin eläinsuojasta silloin, kun oma avioliittoni oli juuri hajonnut ja asunto tuntui liian hiljaiselta ilman ketään. Hän makasi häkin perällä, ei haukkunut, ei vaatinut mitään — vain katsoi minua niin kuin olisi jo tiennyt, että meistä tulee jotain.
Viime viikolla hän itki koko yön. En löytänyt sanaa muulle: hän valitti pehmeästi, siirtyi asennosta toiseen sängyllä, koetti löytää sen yhden kohdan, jossa lonkka ei polttaisi. Eläinlääkäri oli sanonut sen jo kuukausi sitten — nivelrikko on edennyt niin pitkälle, ettei lääkkeistä ole enää apua, vain viivytystä. Istuin lattialla hänen vierellään kello kolme yöllä, laitoin käden hänen kylkeensä ja tunsin, että olin täysin voimaton. Kysyin itseltäni: entä jos rakastaminen tarkoittaa joskus juuri sitä, että päästää irti?
Naapurin Irmeli kolkutti seuraavana aamuna, kuuli itkun läpi seinän. Toi minulle sämpylöitä ja sanoi vain: "Sinä tiedät, milloin on aika." Ei muuta. Meni takaisin omaan asuntoonsa, ja se rauha, jolla hän sen sanoi, jäi mieleeni koko päiväksi.
Eilen otimme viimeisen retken. Ajoin Nuutin kanssa Punkaharjulle, sille samalle mäntymetsän polulle, jota olemme kulkeneet satoja kertoja kesämökin lähellä. Hän tykkäsi aina istua auton takapenkillä, pää ikkunaa vasten, ja eilen hän nukahti jo Mikkelin liittymän kohdalla. Pysäköin Punkaharjun näköalapaikalle, ostin hänelle lihapiirakan kioskilta — tiesin, ettei se enää muuta hänen tilaansa, ja juuri siksi annoin sen hänelle kokonaisena, ei murusina niin kuin normaalisti.
Kävelimme rantaan asti hitaasti, pysähdyimme moneen kertaan. Järvi oli täysin tyyni, ja jossain kaukana kuului moottorikelkan äänen sijaan enää vain lokki. Istuin kivelle, hän painoi kylkensä minua vasten, ja pidin hänen tassuaan kädessäni pitkän aikaa.
Tänä aamuna eläinlääkäri Sanna Korhonen tulee kotiin kello yhdeksän — pyysin nimenomaan kotikäyntiä, koska en halunnut, että Nuutin viimeinen muisto olisi kylmä pöytä vastaanottohuoneessa. Maksoin ennakkoon 180 euroa kotikäynnistä ja toimenpiteestä, ja se lasku on nyt jääkaapin ovessa magneetin alla — konkreettinen, tylsä paperi keskellä kaikkea tätä.
Sanna saapuu täsmälleen ajassa, tumma laukku kädessä, ja polvistuu olohuoneen matolle Nuutin viereen. Hän ei kysy mitään turhaa, vain silittää korvien takaa ja sanoo hiljaa: "Hän ei tunne kipua enää muutaman minuutin päästä." Panen käteni Nuutin kylkeen, sydän lyö korvissa asti, ja kuulen omaa ääntäni kuiskaavan hänen korvaansa, että isä rakastaa häntä, on rakastanut aina ja rakastaa loppuun asti.
Se tapahtuu nopeasti, ja rauhallisesti — hengitys hidastuu, lihakset rentoutuvat, ja huoneessa on hetken täysin hiljaista, vain jääkaappi hurisee keittiössä niin kuin aina.
Sanna antaa minulle aikaa. Istun lattialla Nuutin vierellä ainakin puoli tuntia, ennen kuin soitan eläinkrematorio Karjalaisen numeroon ja sovin, että tuhka tuodaan minulle rasiassa torstaina. Sitten otan jääkaapin ovesta sen laskun, katson summaa — 180 euroa — ja tajuan, ettei se paperi kerro mitään siitä, mitä juuri menetin, eikä sen pitäisikään.
Illalla soitan Irmelille ja kerron, että se oli tehty. Hän on hetken hiljaa puhelimessa, sitten sanoo: "Hyvä. Sinä teit sen oikein." Laitan puhelimen pöydälle, katson tyhjää koripankkia keittiön nurkassa, ja päätän, että se jää siihen paikkaan vielä pitkään — ei muistona kivusta, vaan siitä, että olin läsnä viimeiseen hengenvetoon asti, ja siitä en tule koskaan katumaan mitään.
