Minä olen työskennellyt Helsingin Lastenklinikan fysioterapeuttina viisitoista vuotta. Olen nähnyt satoja lapsia, jotka ovat joutuneet onnettomuuksiin, tulipaloihin, väkivaltaan. Olen tottunut palovammoihin, arpiin, kipuun. Mutta sen pojan en unohda koskaan.
Hänen nimensä oli Eemeli. Eemeli Korhonen. Seitsemänvuotias poika Jyväskylästä.
Hänet tuotiin meille kesäkuun alussa. Muistan päivämäärän, koska se oli sama päivä, jolloin olin suunnitellut lähteväni mökille juhannukseksi. Puhelin soi puoli seitsemältä illalla. Ylilääkäri sanoi vain: "Tule heti. Linja-auto osui kaasupulloon leirintäalueella."
En tiennyt silloin, mitä odottaa.
Kun saavuin klinikalle, päivystysalueella oli hiljaista. Ei sellaista kiireistä, kovaa hiljaisuutta kuin yleensä. Vaan sellainen, joka seuraa jotain liian suurta.
Eemeli makasi eristyshuoneessa. Hänen äitinsä oli kuollut paikan päällä. Isä oli työmatkalla Oulussa, eikä ollut vielä päässyt lentämään takaisin.
Pojalla oli palovammoja 45 prosentissa kehostaan. Sirpaleita oli uponnut selkään, olkapäähän, reiteen. Vasen käsi murtunut kahdesta kohtaa.
Hän oli koomassa kolmekymmentä päivää.
Minun tehtäväni oli yksinkertainen: pitää hänen nivelensä liikkuvina, etteivät arvet ja supistumat jähmettäisi häntä lopullisesti. Tein sitä joka päivä. Nostin hänen kättään, taivutin polvea, venytin sormia. Hän makasi siinä letkujen keskellä, ja minä puhuin hänelle. En tiedä kuuliko hän.
Sanoin asioita, joita en ollut koskaan sanonut omille lapsilleni. Että kyllä tämä tästä. Että jaksat. Että kesä tulee vielä.
Kun hän heräsi, ensimmäinen asia jonka hän kysyi, ei ollut äidistä. Se oli: "Pääsenkö vielä pelaamaan jalkapalloa?"
En osannut vastata.
Hänet siirrettiin kahden kuukauden jälkeen erikoissairaalaan Saksaan, Müncheniin. Siellä hänelle tehtiin yli kolmekymmentä leikkausta. Ihon siirtoja, luun korjauksia, arvenpoistoja. Kuulin kollegalta, että poika oli ollut leikkauspöydällä niin monta kertaa, että hän osasi jo laskea takaisin nukutuksesta: "Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan…"
Se lause jäi jonnekin takaraivooni.
Kun tapasin Eemelin seuraavan kerran, oli kulunut yksitoista kuukautta. Hän tuli poliklinikalle isänsä kanssa tarkastukseen. Seisoin käytävällä, kun nosturi avasi ovet ja he astuivat sisään.
Poika käveli itse. Ei rullatuolilla, ei kepeillä. Oli totta, että askel oli hieman jäykkä ja vasen jalka laahasi sentin verran, mutta hän käveli. Yllään kompressioasu, sellainen tiukka ihonmyötäinen puku, jota palovammapotilaat käyttävät. Se peitti kädet ja kaulan.
Ja silti hän hymyili.
Isä kertoi, että Eemeli oli palannut kouluun helmikuussa. Että hän oli oppinut soittamaan haitaria. Että hän oli ilmoittautunut tanssikurssille.
Muistan, että katsoin isää pitkään. "Tanssikurssille", toistin.
Isä nyökkäsi.
Sitten Eemeli avasi reppunsa ja otti sieltä haitarin. Se oli pieni, punainen, lastenkokoinen. Hän veti sen polvilleen ja alkoi soittaa. En tunnistanut kappaletta, mutta se oli mollissa. Hitaasti, varovaisesti, kuin opetellen.
Käytävän toiselta puolelta joku sairaanhoitaja pysähtyi katsomaan. Ikkunasta näkyi toukokuinen puisto, jossa vanhukset istuivat penkeillä ja söivät jäätelöä.
Kun hän lopetti, en sanonut mitään. Minulla ei ollut sanoja.
Kolme viikkoa myöhemmin sain kutsun. Se tuli paperikirjeenä, mikä oli jo itsessään outoa. Eemeli ja hänen isänsä kutsuivat minut katsomaan pojan ensimmäistä tanssiesitystä kaupunginteatterilla. Siellä oli lasten kulttuuritapahtuma, jossa Eemeli esiintyisi.
Menin tietenkin.
Sali oli pieni, ehkä satapaikkainen. Lattialla loisti juuri lakattu parketti, ja seinät olivat tummanvihreät. Tuoksu oli sellainen, mitä vain vanhoissa teattereissa on: pölyä, puuta, hieman hien hajua.
Istuin toisessa rivissä. Vieressäni oli nainen, jolla oli sylissään ohjelmalehtinen, jota hän rypisti edestakaisin sormissaan.
Kun Eemeli astui lavalle, salissa tuli hiljaista. Ei sellaista hiljaisuutta, joka tarkoittaa välinpitämättömyyttä. Sellaista, joka tarkoittaa, että kaikki katsovat samaan pisteeseen.
Hänellä oli päällään kompressioasu. Sen päällä oli musta paita ja mustat housut. Kengät olivat kiiltävät, aikuisten tanssikenkien kokoa, ehkä liian isot. Hän seisoi siinä aivan suorana, leuka koholla.
Musiikki alkoi. Tango.
Tiesin tangon. Suomalainen tango, hidas ja surullinen, se joka soi joka kesä Seinäjoen tangomarkkinoilla, se joka soi kun ihmiset halaavat liian myöhään.
Eemeli otti askeleen. Sitten toisen.
Hän tanssi. Ei niin kuin lapsi, joka matkii näkemäänsä. Vaan niin kuin ihminen, joka on päättänyt jotain.
Hänen vasen kätensä, se joka oli murtunut, se joka edelleen kannatteli arpien peitossa, kohosi parin selkään. Sormet sijoittuivat lapaluun päälle, siististi, harjoitellusti.
Yleisö ei hengittänyt.
Minä katsoin hänen jalkojaan. Kahdeksantoista askelta eteen, käännös, toinen sarja. Se ei ollut täydellistä. Muutamassa kohdassa paino siirtyi liian aikaisin, ja käsi tuntui hakevan tukea ilmasta. Mutta hän pysyi rytmissä.
Kun kappale päättyi, hän seisoi keskellä lattiaa, hengitys rauhallinen, kasvot koholla.
Sali räjähti. Ihmiset nousivat seisomaan. Nainen vieressäni itki niin, että hänen silmälasinsa olivat huurussa.
Minä en noussut. Istuin paikallani ja katsoin poikaa, joka oli elänyt läpi sen, mitä kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan, ja joka tanssi sen jälkeen tangon.
Esityksen jälkeen isä tuli luokseni käytävään. Hän puristi käteni liian kovaa, sitten laski irti ja sanoi: "Kiitos."
Minä sanoin: "Ei minun ansiotani."
"Sinä nostit hänen kättään joka päivä, kun hän oli koomassa. Sinä puhuit hänelle kesästä."
En tiennyt, että hän oli tiennyt.
Eemeli seisoi muutaman metrin päässä, purki kenkiään. Hän nosti toisen kengän käteensä ja katsoi sitä. Sitten hän pyöritti sitä, kuin etsien naarmua.
Kävelin hänen luokseen.
"Eemeli", sanoin.
Hän katsoi ylös. Kasvot olivat vielä arpeutuneet ohimoilta, mutta silmät olivat kirkkaat.
"Minä olin siellä, kun toivat sinut klinikalle."
Hän mietti hetken. Sitten hän laski kengän lattialle, nousi seisomaan ja teki pienen kumman liikkeen: avasi kämmenensä, painoi sen rintaansa vasten ja kumarsi.
Juuri niin kuin tanssijat tekevät, kun tanssi on ohi.
Minä kumarsin takaisin.
En tiedä, miksi. Ehkä siksi, että se tuntui ainoalta oikealta tavalta vastata.
Hän nosti kenkänsä, sujautti ne kassiin ja lähti isänsä perään. Ovella hän pysähtyi vielä kerran ja vilkaisi taakseen.
Sitten hän nosti kätensä tervehdykseen. Ei korkealle, vain vyötärön korkeudelle. Sellainen heilautus, jonka seitsemänvuotiaat tekevät, kun he eivät halua, että hyvästit ovat lopulliset.
Ja minä jäin siihen teatterin aulaan, haitarin ääni yhä korvissani, kämmen yhä lämpimänä rintaani vasten, tietäen, että joku toinen olisi sanonut jotain suurta ja kaunista.
Minä en sanonut mitään.
Mutta minä muistan päivämäärän. Kesäkuun neljästoista.
Ja sen jälkeen en ole suunnitellut juhannusta etukäteen. Otan sen vastaan, kun se tulee.
