Elsa Kivimäki seisoi Porvoon vanhan kaupungin laidassa, sormet mullassa asti rystysiä myöten, ja katsoi rivissä olevia tomaattitaimia, jotka kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hänen isoäitinsä oli hoitanut samaa palstaa neljäkymmentä vuotta, ja nyt, kolme viikkoa hautajaisten jälkeen, kasvimaa näytti siltä kuin se olisi päättänyt kuolla isoäidin mukana.
"Ei se ole sattumaa", sanoi naapuripalstan Reijo ja nojasi aitaan tupakka suupielessä. "Käännä lehteä. Joku on ruiskuttanut tänne jotain."
Elsa käänsi lehden. Pieniä ruskeita läiskiä, kuin palaneita. Hän muisti isoäidin viimeiset sanat sairaalassa, hoikan käden puristuksen ranteen ympärillä: "Palsta… älä anna kenenkään…" Loppu hukkui hengityslaitteen suhinaan.
Palstayhdistyksen puheenjohtaja Tuula oli jo kahdesti soittanut ja kysynyt, aikooko Elsa luopua palstasta. "Meillä on jonossa kolmekymmentä perhettä, kulta. Ymmärräthän, se olisi järkevintä kaikkien kannalta." Ääni oli ollut ystävällinen, melkein liian ystävällinen.
Elsa alkoi kaivaa. Ei istutuslapiolla, vaan paljain käsin, kunnes sormet löysivät sen: ohut muovinen letku, työnnetty juuriston väliin, toinen pää haudattu naapuripalstan puolelle aidan alitse. Letkun toisessa päässä, Tuulan omalla palstalla, seisoi kanisteri, jossa oli rikkaruohomyrkkyä laimennettuna niin ohueksi, ettei se tappanut heti — vain hitaasti, viikko viikolta, niin ettei kukaan epäilisi mitään muuta kuin huonoa onnea.
Isoäiti oli varmaan huomannut letkun jo kesällä. Ehkä juuri siksi hän oli mennyt puhumaan Tuulalle sinä iltana, jolloin hän kaatui rappukäytävän portaissa — kaatuiko hän todella, vai työnsikö joku?
Elsa ei mennyt poliisin luo heti. Hän tyhjensi kanisterin ja täytti sen puhtaalla vedellä, laittoi kaiken takaisin paikoilleen ja odotti. Kaksi päivää myöhemmin Tuula ilmestyi palstalle, kumartui aidan yli tarkistamaan letkua, ja Elsa astui esiin lapio kädessä — ei uhaten, vain seisten siinä, missä isoäiti oli seisonut neljäkymmentä vuotta.
"Isoäitini opetti, että maa ei unohda", Elsa sanoi. "Ei sekaan kaadettua myrkkyä eikä sitä, kuka sen kaatoi."
Tuula ei kiistänyt mitään. Hän vain tuijotti letkua, sitten Elsaa, ja hänen kasvonpiirteensä lässähtivät, kun hän tajusi, että kanisterissa oli ollut vettä koko ajan ja että joku oli seisonut vieressä katsomassa, kun hän kumartui aidan yli.
Poliisi löysi myöhemmin samanlaisia letkuja kolmelta muultakin palstalta, joiden omistajat olivat "luopuneet" viime vuosina. Elsan kasvimaalle istutettiin uudet tomaatit seuraavana keväänä, ja hän tunsi ensi kertaa pitkään aikaan, ettei kaivanut enää pelkkää multaa, vaan jotain, joka sai vihdoin jäädä rauhaan.
