Tuula Mäkinen on työskennellyt Kouvolan rautatieasemalla kaksikymmentäkuusi vuotta, ja hän sanoo kestävänsä syksyn huonoiten. Ei vilustumisten tai räntäsateen takia. Silloin laituri vain autioituu pahiten — kaksi lähijunaa päivässä, yhä harvempi jää pois kyydistä, yhä useampi lähtee Helsinkiin, Tampereelle, parempaan elämään. Ja hän jää, liikenteenohjaajan koppiin, termospullo teetä ja kaksi vuotta vanha aikataulu, jota kukaan ei ole ottanut ilmoitustaulusta pois.
Sen koiran hän näki ensimmäisen kerran lokakuun puolivälissä.
Iso, vaalea labradori istui laiturin reunalla — ei väijyen, ei kerjäten, vaan aivan keskellä, selkä asemarakennusta kohti, katse kiinnittyneenä raiteisiin. Sinne, missä kiskot katosivat sumuun mutkan taakse. Ikään kuin sieltä olisi minä hetkenä hyvänsä pitänyt tulla juna ja siitä joku astua alas.
"No mikä komea koira", Tuula sanoi ääneen, vaikka ketään ei ollut vieressä. Koira käänsi päätään, katsoi häntä kuin arvioiden kannattaako vastata, ja palasi tuijottamaan raiteita.
Kioskiin — R-kioskille aseman viereen, mistä hän osti sanomalehden ja tupakat miehelleen — pisti päänsä Pekka Salonen, myyjä.
"Se on Jussi Rannan koira", hän sanoi ja pudisti lippalakistaan sadetta. "Siis oli hänen. Jussi lähti kolme viikkoa sitten Norjaan, rakennustöihin. Veli houkutteli, siellä muka maksetaan hyvin, joku kolmetuhatta euroa kuussa. Koiraa ei ollut kelle jättää — toi asemalle, käski istua, nousi Helsingin junaan ja sieltä kai bussilla eteenpäin. Siinä se."
"Eikä ole palannut?"
"Ei ole edes soittanut. Ihmiset on erilaisia, Tuula. Ehkä unohti. Ehkä siellä Bergenissä järjesti itselleen uuden elämän."
Koira istui siinä päivästä toiseen. Tuula alkoi viedä sille tähteitä — palan makkaraa voileivästä, joskus lihasäilykkeen, jonka osti erikseen K-marketista apteekin vierestä. Labradori söi vasta illalla, kun viimeinen juna oli lähtenyt ja oli selvää, ettei tänäänkään kukaan astu alas.
Joku alkoi kutsua sitä Kultaiseksi — turkin värin mukaan.
Koira ei tosiaan ollut kuuteen vuoteen poikennut Jussin luota askeltakaan. Jussi oli löytänyt sen pentuna ojasta kylän laidalta, kohmeisena, tuskin hengissä, ja kantanut sen sieltä takin sisällä. Vaimo oli jättänyt Jussin jo aiemmin, ei kestänyt syrjäistä kylää ja pätkätöitä, ja koirasta tuli ainoa pysyvä asia hänen päivässään — herätti aamulla, odotti portilla illalla, makasi vaossa, kun Jussi kaivoi perunoita.
Ja silloin, laiturilla, Jussi sanoi sille ensimmäistä kertaa elämässään "jää tähän" — eikä palannut.
VR:n alueen esimies, Sirkka-Liisa Autio, tuli tarkastuskäynnille marraskuussa, takissa, jonka helma ei koskettanut märkää asfalttia.
"Neiti Mäkinen, mikä irtokoira täällä oikein rehottaa? Tämä on rautatieasema, ei koirasuoja."
"Se odottaa omistajaansa, esimies."
"Omistaja tuskin palaa. Perjantaihin mennessä se on täältä pois, muuten soitan kaupungin eläinsuojeluun kiinniottoa varten. Ja lopettakaa sen ruokkiminen."
Autio käveli virka-autolle korot kopisten, ja Kultainen seurasi häntä katseellaan, tyhjänä kuin laituri keskiyöllä.
***
Sinä lauantaina Joensuun junasta astui nainen, mukanaan yksi matkalaukku.
Hän oli kolmekymmentäneljävuotias, nimeltään Laura Heinonen, ja palasi kotiseudulleen yhdentoista vuoden jälkeen kaupungista. Palasi tyhjin käsin — mainostoimisto, jossa hän työskenteli, meni konkurssiin kesällä, mies, jonka kanssa hän oli ollut seitsemän vuotta, muutti toisen naisen luo, ja vuokra-asunto Kalliossa, jota he olivat pitäneet yhdessä, oli palautettava kuun loppuun mennessä. Viimeisen yönsä hän vietti kaverin luona ilmapatjalla, kuunnellen seinän läpi naapureiden riitelyä kaukosäätimestä.
Hän istuutui märälle penkille, laittoi matkalaukun jalkojensa väliin ja peitti kasvonsa käsillään.
Jotain painavaa ja lämmintä nojautui hänen polviaan vasten.
Hän avasi silmänsä. Edessä seisoi koira, iso, vaalea, ja katsoi alhaalta ylöspäin kuin tarkistaakseen jotain. Tuuppasi kuonollaan hänen kättään.
"Mistä sinä tulit?" Laura silitti märkää turkkia. Tuula tuli lähemmäs, virkatakki päällään.
"Ei kai sillä nyt ole ketään. Isäntä lähti Norjaan eikä ole antanut elonmerkkiä. Koira odottaa. Toista kuukautta jo."
"Toista kuukautta…" Laura pyyhkäisi kädellä koiran märkää päätä. "Minäkin odotin. Koko elämäni odotin, että joku tulisi ja sanoisi, että minua tarvitaan. Kukaan ei tullut."
Kultainen laskeutui makuulle hänen jalkojensa viereen, painoi kuononsa kengänkärkeen.
"Esimies uhkaa kiinniotolla perjantaihin mennessä", Tuula sanoi hiljaa. "En tiedä mitä sille tekisi."
Laura katsoi koiraa. Se nosti päätään — jonkinlaisella viimeisellä, epätoivoisella toivolla, sellaisella katseella kuin silloin kun ei ole enää ketään, johon luottaa.
"Lähteekö se mukaani?"
"Kutsukaa sitä."
"Kultainen", Laura sanoi epävarmasti. "Tuletko kotiin?"
Koira ponkaisi pystyyn. Heilautti häntää — ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ja astui askeleen häntä kohti.
***
Kolme vuotta kului.
Tuula Mäkinen työskentelee edelleen Kouvolan asemalla, ottaa edelleen vastaan kaksi junaa päivässä, ja aikataulun joku vihdoin vaihtoi ajan tasalle. Syksyä hän tykkää nykyään hieman enemmän kuin ennen.
Sinä aamuna lähijunasta astui nainen lastenvaunujen kanssa, ja vieressä, aivan hänen jalkansa juuressa, käveli arvokkaasti iso vaalea koira.
"Tuula!" Laura huusi jo kaukaa. "Tulimme kylään. Ja näyttämään uutta matkustajaa."
Hän tuli lähemmäs vaunujen kanssa. Kuomun alla korisi punaposkinen vauva.
"Nukkuuko?"
"Tuskin saatiin kahdestaan Kultaisen kanssa nukahtamaan", Laura nauroi. "Siitä on tullut lastenvahti. Ei poikkea vaunujen luota askeltakaan."
Tuula kyykistyi, raapi koiraa korvan takaa.
"No niin, saitpas sinäkin vihdoin odottamasi, kaunokainen?" hän kysyi hiljaa.
Kultainen katsoi häntä viisailla silmillään, haukahti kerran, vaimeasti. Sitten kääntyi Lauraa, vaunuja, koko uutta elämäänsä kohti — ja alkoi läiskyttää häntää laituriin.
Se sai vihdoin sen, mitä odotti. Ei sitä, jota se silloin tuijotti harmailta raiteilta. Ehkä juuri niitä, joita sen oli tarkoitus odottaa.
