Kolmekymppisenä ostin ensimmäisen korjaamoni Lahdesta, teollisuusalueelta Hennalan laidalta, missä vuokrat olivat vielä siedettäviä. Äiti oli silloin ylpeä — kutsui minua "yrittäjäpojaksi" naapureille kahvipöydässä, kehui, että olin tehnyt sen yksin, ilman kenenkään apua. Se ei aivan pitänyt paikkaansa: hän oli antanut minulle kahdeksantoistatuhatta euroa alkupääomaksi, ja minä olin luvannut maksaa takaisin, kun bisnes lähtee käyntiin. Maksoin. Joka pennin, kolmessa vuodessa, tilisiirtoina, joista pidin kuitit kansiossa hyllyllä toimiston nurkassa.
Nyt olen neljäkymmentäkaksi. Vaimoni Hanna tuli töihin kirjanpitäjäksi meille kolme vuotta sitten — silloin ei ollut vielä mitään meidän välillämme, hän vain hoiti laskut ja alvit paremmin kuin kukaan ennen häntä. Naimisiin menimme puolitoista vuotta sitten, Sibeliustalolla pidetyn pienen juhlan jälkeen, johon tuli ehkä kolmekymmentä ihmistä. Äiti oli mukana koko ajan, poseerasi kuvissa, piti puheen kastikkeineen ja kyynelineen. Silloin en vielä osannut lukea sitä hymyä väliaikaiseksi.
Äitini Sirkka on kuusikymmentäkuusi, asuu yksin rivitalossa Kärpäsessä, saa pientä eläkettä ja soittelee minulle joka aamu kymmeneltä — se on kiinteä rutiini, siitä ei ole poikettu edes silloin, kun olin häämatkalla Kreetalla. Isä kuoli kaksitoista vuotta sitten, ja siitä lähtien olen ollut hänelle se, joka hoitaa asiat: veroilmoitukset, lääkäriajat, talon huollon. En ole koskaan kokenut sitä taakkana. Mutta viime keväänä jokin muuttui.
Se alkoi pienestä asiasta. Hanna oli ehdottanut, että laajentaisimme korjaamoa — ottaisimme naapuritilan, jossa oli aiemmin pesula, ja rakentaisimme siihen toisen nostimen sähköautoja varten. Järkevä ajatus, olin itsekin miettinyt samaa. Kerroin äidille puhelimessa, että laajennus on tulossa, ääni innosta korkeampana kuin tavallisesti. Hän oli hetken hiljaa, sitten sanoi: "Kuka tuon idean keksi? Ei kai se tyttö taas."
Aloin huomata, että joka kerta kun mainitsin Hannan nimen, äidin ääni muuttui viileämmäksi. Kysyin suoraan, mistä on kyse. Hän väitti, ettei mistään, että olen "liian herkkä". Mutta sitten alkoi tulla viestejä — ensin harmittomia, sitten yhä terävämpiä. "Muistatko, kenen rahoilla se korjaamo alun perin pystytettiin?" "Toivottavasti et anna kenenkään sekaantua siihen, minkä olet rakentanut." "Vaimot tulevat ja menevät, äiti pysyy."
En ottanut sitä vakavasti aluksi. Ajattelin, että äiti on yksinäinen, kateellinen ajastani, ja että se menee ohi. Mutta heinäkuun lopulla, kun olimme Hannan kanssa Turussa asiakastapaamisessa, äiti tuli korjaamolle omalla avaimellaan — sellaisen hän oli saanut, kun autoin häntä kerran hätätilanteessa, enkä ollut koskaan pyytänyt sitä takaisin — ja alkoi selata pöydälläni olevia papereita. Yksi mekaanikoistamme, Ville, soitti minulle hämmentyneenä ja kertoi, että Sirkka-rouva oli kysellyt, missä säilytämme yhtiön perustamisasiakirjat ja onko niissä "ainoastaan poikani nimi".
Se oli hetki, jolloin jokin minussa napsahti kylmäksi.
Palasin Turusta seuraavana päivänä ja menin suoraan äidin luo Kärpäseen. Hän istui keittiössä, radio soi taustalla — joku puhui säätiedotusta, sadekuuroista Päijänteen alueella — ja pöydällä oli teekuppi, josta oli juotu puolet. Kysyin häneltä suoraan, miksi hän oli ollut korjaamolla ja miksi hän oli udellut asiakirjoista.
"Minä vain varmistan, ettei kukaan huijaa sinua", hän sanoi, katsomatta minua. "Sinä olet liian hyväuskoinen, aivan kuin isäsi oli."
"Äiti, kukaan ei huijaa minua. Hanna on vaimoni."
"Vaimo on vaihdettavissa. Minä olen ainoa äitisi ikinä."
Se lause jäi soimaan päähäni koko matkan takaisin kaupunkiin. En osannut heti vastata siihen mitään — istuin autossa parkkipaikalla melkein kaksikymmentä minuuttia, moottori sammutettuna, ja katsoin, kuinka naapuritalon kissa käveli pihan poikki ja pysähtyi haistelemaan roska-astiaa.
Elokuussa tilanne kärjistyi. Äiti oli mennyt asianajajan puheille — sain tietää tästä sattumalta, kun hänen ystävättärensä Tuula soitti minulle "huolestuneena" ja kysyi, oliko totta, että aioin "jättää äitisi tyhjän päälle". Selvisi, että äiti oli yrittänyt selvittää, voisiko hän vaatia osaa yrityksestä takaisin sillä perusteella, että oli rahoittanut sen alkupääoman. Kahdeksantoista tuhatta euroa, jotka olin maksanut takaisin kuitteja vastaan yli kymmenen vuotta sitten. Asianajaja oli tietysti sanonut, ettei asialla ole mitään pohjaa, mutta äiti ei luovuttanut — hän alkoi puhua ystävilleen, sukulaisille, että Hanna "manipuloi" minua ja että pian hän "heittää äitini kadulle".
Kutsuin äidin syömään Ravintola Taivaanrantaan, järven rannalle, rauhalliseen paikkaan, jossa ajattelin voivamme puhua ilman että kukaan keskeyttää. Tilasin hänelle hänen lempiruokansa, siikaa perunamuusilla, mutta hän ei koskenut siihen.
"Äiti", sanoin, "tämä loppuu nyt. En anna sinun levittää valheita vaimostani. En anna sinun tulla korjaamolle udelemaan papereita. Ja en tule koskaan, ikinä, jakamaan yritystäni sinun kanssasi vain siksi, että lainasit minulle rahaa kaksikymmentä vuotta sitten — rahan, jonka maksoin takaisin viimeiseen senttiin."
"Sinä valitset hänet minun sijastani", hän sanoi, ääni tärähti mutta ei särkynyt.
"En valitse ketään kenenkään sijasta. Mutta jos pakotat minut valitsemaan, valitsen sen, joka ei koskaan ole yrittänyt varastaa minulta mitään."
Hän nousi pöydästä, otti käsilaukkunsa ja lähti ilman sanaakaan. Tarjoilija tuli hetken kuluttua kysymään, halusinko laskun vai jäisikö rouva vielä. Maksoin molempien annokset ja jäin istumaan yksin puoli tuntia, katsomassa, kuinka vene lipui hitaasti järven poikki kohti Vaajakoskea.
Syyskuun alussa tein sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo keväällä. Menin Hannan kanssa Lahden käräjäoikeuden lähellä toimivan lakiasiaintoimiston puheille ja teetimme kunnollisen yhtiöjärjestyksen sekä avio-oikeuden poissulkevan avioehdon, jossa vahvistettiin selväsanaisesti, että korjaamo on minun yksityisomaisuuttani, hankittu ennen avioliittoa, eikä siihen kohdistu mitään vaatimuksia kummankaan puolelta perheestä. Samalla peruutin äidin varalta jättämäni valtakirjan pankkiin ja vaihdatin korjaamon lukot — vanha avain, jonka äiti oli pitänyt, ei enää toiminut.
Kun kerroin äidille puhelimessa, että lukot on vaihdettu ja että hänen tulisi jatkossa soittaa etukäteen, jos haluaa käydä, hän oli hiljaa pitkään. Sitten hän sanoi matalalla äänellä: "Sinä siis todella teit sen. Suljit oman äitisi ulos."
"En sulkenut sinua ulos elämästäni, äiti. Suljin sinut ulos yrityksestä, joka ei ole sinun. Voit tulla kylään milloin haluat — soita vain etukäteen, niin kuin kuka tahansa vieras tekisi."
Hän ei ole soittanut kymmeneltä aamulla sen jälkeen. Torstaina istuin toimistossa ja tuijotin puhelinta kello yhdeksän viidenkymmenen kohdalla, sitten kymmenen, sitten kymmenen yli — ruutu pysyi mustana, ei värähdystäkään. Panin puhelimen taskuun ja menin katsomaan, miten uuden nostimen betonivalu oli kuivunut yön yli.
Illalla Hanna istui keittiön pöydässä, kannettava auki, kuukauden laskut rivissä hänen edessään, ja radiosta tuli hiljainen iltakonsertti. Otin kaapista kaksi kuppia ja kaadoin teetä molempiin. Hanna nosti katseensa koneelta, työnsi toisen kupin lähemmäs itseään ja jatkoi rivien laskemista, kynä naksuen paperia vasten. En sanonut mitään laajennuksesta, en äidistä, en lukoista. Istuin vain pöydän toisella puolella, käsi kupin kahvassa, ja katsoin, kun hän veti viivan viimeisen summan alle.
