Jari pysäytti farmari-Toyotan turvakodin portille ja huokaisi. Varpaisiin asti kylmä marraskuinen sade piiskasi tuulilasia, mutta hän ei sammuttanut moottoria.
— Siiri, yksi. Me sovittiin.
— Yksi, Siiri toisti ja tuijotti pellolle, jossa märät lehdet tarttuivat ojiin.
— Sä sanot nyt noin.
— Mikä sua epäilyttää?
— Mä tunnen sut kuusitoista vuotta.
Siiri avasi oven. Hänellä oli jalassa ne samat vihreät kumisaappaat, joilla hän kävi mökillä huhtikuusta lokakuuhun. Mökkiä ei enää ollut, mutta saappaat olivat.
Takakontissa oli Tokmannin kassi: panta, talutin, ruokakuppi ja kymmenen kilon säkki nappulaa isoille koirille. Panta oli sininen, koska se ei kuulemma näytä tassunjälkiä.
Mies katsoi kassia ja kysyi:
— Mennäänkö?
— Mennään.
Turvakoti sijaitsi Nousiaisissa, entisellä sikatilalla, ja sinne tultiin ajanvarauksella. Eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoinen Tarja odotti heitä pihalla sadetakissa, jonka hihansuut oli teipattu.
Hän puristi kättä lujaa ja käveli heidät verkkoaitojen ohi niin reippaasti, että Siirin oli puolijuoksua pysyttävä mukana. Kengänpohjista irtosi märkää soraa.
— Rauhallista, kuulemma, Tarja sanoi. — Sellaisia on täällä puolet. Katsokaa nyt edes.
Hän pysähtyi neljännen tai viidennen häkin kohdalle. Sen takana istui vaalea, pystykorvainen uros. Se ei haukkunut, ei pyörinyt, ei rapsuttanut verkkoa. Se katsoi tulijoita suoraan ja hengitti niin, että kylkiluut erottuivat karvan alta.
— Reino, Tarja esitteli. — Tai me sanotaan Rekku. Arvokas nimi olisi parempi, mutta jätkällä ei ole arvokkuutta. Sillä on tapa.
— Mikä tapa? Siiri kysyi.
— Se valitsee. Katsokaa.
Siiri kyykistyi. Rekku nousi, käveli portille ja laski päänsä poikkipuulle. Se ei nuollut sormia, ei työntynyt verkkoa vasten. Se vain seisoi siinä kuin olisi pitkään miettinyt, kannattaako aikuisiin ihmisiin enää luottaa.
Jari ei katsonut muita häkkejä.
— Tää on selvä, hän sanoi.
Tarja avasi häkin, kiinnitti Rekulle kuluneen nailontaluttimen ja taputti reittä.
— No niin, ukkeli. Ulos.
Rekku otti kolme askelta. Sitten se pysähtyi.
Se ei peruuttanut, ei vinkunut. Se iski painonsa hiekkapohjaan, käänsi päänsä ja jäi katsomaan häkin peränurkkaa. Siellä makasi jotain pientä ja harmaata, joka nousi hitaasti istumaan.
— Rekku, Tarja kutsui.
Uros ei liikkunut.
Siiri meni lähemmäs. Harmaalla oli toinen korva pystyssä, toinen retkotti, ja se tärisi, vaikka ankarin sade oli tauonnut. Se ei katsonut ihmisiin. Se katsoi Rekkua kuin ainoaa valoa pimeällä pihalla.
— Kuka toi on?
— Manta, Tarja sanoi. Hän kumartui ja nosti ylös sinisen pannan, jonka Siiri ei tiennyt pudottaneensa. — Mä suosittelen, että kuulette ensin.
Tarja kertoi kuivasti, ilman pehmeyttä. Koirat oli tuotu yhdessä lokakuussa Turun saaristosta, Paraisilta, suljetusta kesämökistä. Joku naapuri oli ruokkinut niitä kolme viikkoa ja soittanut sitten apua. Manta oli silloin niin laiha, että se ei jaksanut nousta.
Rekku oli seissyt sen yllä koko ajan. Se oli kiivennyt autoon vasta, kun Manta oli nostettu sisään.
— Me yritettiin erottaa, Tarja sanoi. — Rekku jätti syömättä. Kaksi päivää. Manta ei noussut. Tiistaina aamulla molemmat oli kannettava eläinlääkäriin tiputukseen. Keskiviikkona me laitettiin ne takaisin samaan häkkiin ja ne nukkuivat vuorokauden. Siitä lähtien tämä on ollut yksi paketti.
Jari otti taluttimen lähempää.
— Eli me ollaan nyt lähdössä…
— Eli te olette nyt päättämässä, Tarja sanoi. — Tosin teidän alkusuunnitelma menee uusiksi.
Siiri käveli takaisin autolle ja istui etupenkille. Hän otti puhelimen esiin, avasi laskurin ja alkoi laskea.
Kaksi petiä. Kaksi kippoa, ja ne on laitettava vierekkäin, koska erillään Rekku ei syö. Toinen ruokasäkki kuussa, eikä halvin, koska halvemmasta karva lähtee. Imuri on ollut rikki huhtikuusta asti, ja kahden koiran kanssa tarvittaisiin sellainen, jolla saa hiekan pois kynnysmatosta. Sitten on vielä se varattu matka Berliiniin helmikuussa — kuka ottaa kaksi koiraa hoitoon kolmeksi päiväksi?
Summat olivat ikäviä. Siiri laski ne kahdesti, rehellisesti.
Sitten hän nosti katseen ja näki ikkunasta, miten Jari kyykistyi pihalla Rekun viereen. Mies riisui hanskan, työnsi sormet märän turkin sekaan ja sanoi jotain, mitä Siiri ei kuullut. Rekku nuolaisi häntä kerran, korvaan.
Jari tuli autolle, avasi oven ja vilkaisi laskinta.
— Paljonko?
— Tonni enemmän kuin ajateltiin, Siiri sanoi. — Ekana vuonna. Sitten helpottaa.
— Sä laskit jo Manta mukaan.
— Niin.
— Sä oot ihan hullu, Jari sanoi ilman pilkkaa.
— Niin.
Kun Tarja sai kuulla päätöksen, hän pyysi sen toistettavaksi. Sitten hän meni häkkiin, otti Manta syliinsä ja laski sen Rekun viereen.
Manta ei juossut ihmisten luo. Se painautui ison uroksen etujalkaa vasten, koko pituudeltaan, nenästä häntään. Rekku nuuhki sen päälakea, heilautti häntää kerran ja vilkaisi sitten Siiriä, kuin kuittaisi sopimuksen.
Toisella kotiintulomatkalla Manta tärisi takakontissa kymmenen minuuttia ja lopetti vasta, kun Jari pysäytti tien reunaan ja Siiri istui sen viereen koirien pedille. Rekku makasi poikittain ja piti kuononsa Manta selkäkarvoissa.
Kotona Raisiossa ne kiersivät huoneet yhdessä, kuono kuonossa, ja valitsivat nukkumapaikaksi eteisen, jonka lattia oli edelleen pelkkää harmaata betonia. Sinne ne asettuivat, vaikka kallis peti odotti olohuoneessa.
Kului puolitoista vuotta.
Manta on nyt pieni pullero, joka kiipeää sohvalle. Rekku osaa varastaa villasukkia ja kierii niiden päällä, kun luulee, ettei kukaan näe. Niille ostettiin kaksi vilttiä. Ne nukkuvat silti saman alla, ja toinen löytyy aamuisin eteisen lattialta.
Imuri on Bosch, harmaa, ja se maksoi 480 euroa. Se siivoaa hiekan ja karvan.
Kerran kuussa Siiri soittaa Tarjalle ja kertoo ruokahalusta. Tarja kysyy aina samaa:
— Lähetä kuva.
— En jaksa, Siiri valehtelee.
Mutta sitten hän ottaa kuvan salaa: Rekku ja Manta ikkunalaudalla, turkit vastakkain, toisen korva toisen poskella. Hän ei lähetä sitä kenellekään. Hän tallentaa sen kansioon, jonka nimi on Vakuutus.
Koska joskus aamuyöllä, kun molemmat hengittävät samaan tahtiin, Siiri muistaa sen harmaan betonikopin ja ne kaksi päivää, jolloin ne eivät syöneet. Ja hän tietää, että ihminen voi sanoa ottavansa yhden. Mutta jos toinen pysähtyy lähtöhetkellä ja katsoo taakseen, niin siinä kohtaa on turha enää teeskennellä, että valinta olisi olemassa.
