Tammikuussa pakkasta oli kaksikymmentäkolme astetta, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ohut, likainen kissa painoi kylkeään saunan nurkkakiveä vasten. Se ei miaukunut, ei katsonut minuun, vain tärisi. Työnsin kädet toppatakin taskuihin ja palasin sisälle.
Aamulla kaurapuuron jämät jäätyivät ennen kuin kissa uskalsi niitä lähestyä. Mutta se lähestyi. Samoin seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana. Puolentoista viikon päästä kannoin autotallista vanhan puulaatikon, vuorasin sen Porvoon Energian mainospyyhkeellä ja asensin pihasaunan eteiseen. Sähkölämmitin piti tilan noin kahdeksassa asteessa — riittävästi, etteivät tassut palellu.
En ole koskaan pitänyt itseäni minään kissaihmisenä. Rekkafirman eläkkeellä oleva kuljettaja, asun yksin, poikakin soittaa ehkä kerran kuukaudessa. Vaimo lähti kuusi vuotta sitten, ja talossa on sen jälkeen ollut hiljaista.
Helmikuun lopulla kissa alkoi odottaa minua aamuisin. Se istui pihasaunan ovella täsmälleen kuudelta viittätoista, kun avasin ulko-oven. Kolmen viikon kuluttua se ei enää perääntynyt, kun kävelin ohi. Huhtikuussa se painoi päänsä kerran nopeasti polveani vasten. Satunnainen liike, puoliksi vahinko — mutta minulle se oli lupaus.
Sitten naapurin rouva Mikkola pysähtyi postilaatikolla.
— Ethän sinä, Elias, rupea ruokkimaan villikissoja? Siihen pihatielle tulee sitten koko metsän populaatio. Kunnan pitäisi asettaa loukkuja.
Sanoin, ettei kissasta ole vaivaa. Mikkola pudisti päätään ja mainitsi jotain jyrsijöistä ja salmonellasta. En jäänyt kuuntelemaan. Täytin kahvipannun ja ajattelin, paljonko ihminen tarvitsee syytä olla hankala.
Toukokuun alussa kissa katosi. Kolme päivää, neljä, viisi. Ruoka pysyi koskemattomana, vesi jäätyi öisin. Kuljin metsäpolkuja Porvoonjoen rantaa pitkin, katselin pajukkoihin ja kivien alle, vihelsin — vaikka enhän minä sille ollut viheltänyt koskaan. Se ei ollut minun kissani, eikä minulla ollut oikeutta odottaa siltä mitään.
Seitsemäntenä aamuna heräsin kolmeen koputukseen. Ei oveen — johonkin matalampaan, pehmeämpään. Tuulikaapin ovi rahisi.
Kissa seisoi betonilla ja laski suustaan pienen, harmaan mytyn. Pelkät korvat ja tassunpohjat, muuten kokonaan emonsa syljen peitossa. Se katsoi minuun ja työnsi pentua kuonollaan eteenpäin, ihan vähän. Ihan kuin tarjoten.
Sitten se käveli laatikolleen ja alkoi pestä itseään.
Soitin Porvoon eläinlääkäriasemalle samana aamuna. Hoitaja, Räsänen muistaakseni, oli nuori nainen jonka äänessä oli sellaista rauhallisuutta jota tarvitsin.
— Tuokaa molemmat. Turkki pitää tarkistaa ja emo rokotuttaa. Mutta teidän kannattaa varautua, ettei pentuja ole vain yhtä.
— Miten niin?
— No, kissaemo ei kanna vain yhtä pentua metsän halki. Se tekee toisen matkan, kolmannen. Jos sillä on enemmän, se tuo ne teille. Oletteko valmis?
Laitoin puhelimen keittiön pöydälle ja katsoin laatikkoa. Emo makasi kyljellään, pentu etsi maitoa. Koiranputkea nousi nurmikolla ulkona, ja tuoksui siltä kesäkuun alulta jolloin kaikki kasvaa liian nopeasti.
Sanoin Räsäselle, että tuon ne tunnin päästä.
Kissanpentuja tuli kolme. Toisen se toi seuraavana aamuna, kolmannen iltapäivällä. Viimeinen oli musta, takatassun kynnessä kuivunutta pihkaa — syntynyt jossain kuusenjuurella, arvatenkin. Ne kaikki mahtuivat samaan laatikkoon, pieneksi kasaksi harmaata ja mustaa, emon silmien painuessa vihdoin kiinni.
Soitin pojalleni illalla. Kerroin, että minulla on nyt neljä kissaa.
— Ai millä tavalla?
— No ihan oikeasti. Tulivat pihalle ja jäivät.
Hiljaisuus kesti ehkä viisi sekuntia, sitten Jani naurahti.
— Isä, ethän sinä edes tykkää eläimistä.
— Niinhän minäkin luulin.
Eläinlääkärissä maksoin satakuusikymmentä euroa. Emo sai rokotukset, pennut tarkistettiin, madotettiin, kaikki paperit kuntoon. Räsänen ojensi kortin, jossa luki «Porvoon löytöeläintalo». Sanoi, ettei painosta, mutta he ottavat luovutuksia vastaan.
Pidin korttia kädessäni parkkipaikalla. Satoi hiljalleen, sellainen kesäkuun tihku josta ei tiedä loppuuko se koskaan. Kissat nukkuivat kuljetuskopassa. Työnsin kortin takinhihaan ja käynnistin auton.
Seuraavana päivänä Mikkola koputti oveen.
— Naapurista näkyy, että niitä on nyt useampi. Tiedäthän, ettei tontille saa perustaa mitään eläinsuojaa ilman lupaa.
Olin juuri keittänyt kahvia. Tarjosin hänelle kuppia, mutta hän ei ottanut. Seisoi kynnyksellä ja hengitti nenän kautta.
— Soitan terveystarkastajalle, jos tilanne jatkuu.
En sanonut mitään. Suljin oven.
Illalla istuin saunan lauteilla ja kuuntelin pihaa. Jonkin linnun siiven suhahdus, traktorin jyrähdys kaukaisella pellolla, ja sitten aivan läheltä: pienten kynsien rahinaa puulaatikossa. Neljä hengitystä samassa tilassa.
Seuraavana aamuna menin kunnalle. Rakennusvalvonnasta otettiin vastaan selvitys: saunan eteinen ei ole asuintila, eläimiä on alle viisi, valitukselle ei ole perustetta. Virkailija leimasi paperin ja työnsi sen takaisin pöydän yli.
— Tämä riittää, jos joku kysyy.
Palasin kotiin ja laitoin paperin keittiön ilmoitustaululle. Nastalla, niin että näkyy ovelta.
Kissanpennut oppivat kävelemään heinäkuussa. Ne törmäilivät toisiinsa ja kaatuivat selälleen, emo katseli laatikon reunalta eikä puuttunut. Elokuussa ne söivät jo kiinteää. Syyskuussa musta oppi avaamaan tuulikaapin oven, ja jouduin vaihtamaan salvan.
Jani tuli käymään juhannuksen jälkeen. Istui keittiössä, joi kahvia, katsoi ikkunasta kun emo kantoi pentua hampaissaan nurmikon yli.
— En mä oo koskaan nähnyt sua tämmöisenä.
— Millaisena?
— Sellaisena, jolla on joku odottamassa kotona.
En vastannut mitään. Korjasin kahvikupin korvaa, se oli haljennut astianpesukoneessa.
Lokakuussa Mikkola soitti. Ei ovikelloa, vaan puhelin. Kuulin hänen äänensä ennen kuin hän ehti sanoa kuin ensimmäisen sanan.
— Naapurin rouva täällä. Niistä kissoista…
— Ne kuuluvat talouteen.
— Mutta kun ne kulkevat minunkin pihallani. Lintulaudan alla on joka aamu…
— Laitan huomenna postilaatikkoonne kopion päätöksestä. Hyvää illanjatkoa.
Katkaisin puhelun ja istuin pimeässä keittiössä pitkään. Emo hyppäsi syliini, mikä sekin oli uutta; se ei ollut koskaan ennen tehnyt niin. Ehkä se vaistoaa, ajattelin — ehkä se tietää, milloin joku tarvitsee hiljaisuutta toisenlaisen kuin sanat antavat.
Joulukuussa pakkanen palasi. Kolmetoista astetta, sitten viisitoista, sitten kaksikymmentäkaksi. Vaihdoin saunan eteiseen tehokkaamman lämmittimen, vedin jatkojohdon varmuuden vuoksi eri reittiä. Aamulla kuudelta viisitoista ne olivat siellä: emo laatikon reunalla, pennut kerällä toistensa ympärillä. Olin ostanut kolme pehmeää fleece-peittoa Tokmannin alennuksesta, yhdeksän euroa kappale. Ne tuoksuivat uudelta ja tehtaalle, mutta kissat eivät välittäneet.
Jouluaattona istuin yksin keittiössä. Paistoin maksalaatikkoa, avasin sillipurkin. Kuusen olin hakenut torilta, pienen, vajaan metrin. Koristelin sen yhdellä valosarjalla. Emo nukkui kuusen alla kuin lahja.
Puhelin soi. Tuntematon numero, en vastannut. Sitten tekstiviesti:
«Hyvää joulua. Halusin vaan sanoa että se paperi tuli luettua. Ehkä mä olin väärässä. T. Mikkola.»
Luin viestin kolme kertaa. En vastannut. Laitoin puhelimen pöydälle näyttö alaspäin ja kaadoin itselleni glögiä.
Tammikuussa tuli vuosi täyteen. Istuin saunan portailla ja katsoin emoa, joka oli pulskistunut, turkki kiilsi, arvet korvien takana olivat kasvaneet umpeen. Se ei enää muistuttanut sitä täisevää, säikkyä eläintä joka oli painanut kylkeään nurkkakiveen kaksikymmentäkolmen asteen pakkasessa. Se näytti nyt siltä kuin se olisi aina asunut täällä. Kuin se olisi rakentanut tämän paikan itse.
Jani tuli käymään uudenvuoden jälkeen. Toi mukanaan naisen, jota en ollut tavannut — tummatukkainen, rauhallinen, tervehti kissoja ennen minua. Illalla, kun Jani pakkasi autoa, hän pysähtyi eteiseen.
— Isä, mä en oikein ymmärrä.
— Mitä?
— Sitä, miten sä jaksoit. Mikkolan kanssa ja kaiken. Olisithan sä voinut vaan luovuttaa ne.
Katsoin häntä hetken.
— Jos joku tulee sun ovelle ja laskee suustaan ainoan minkä se omistaa, niin sä et luovuta sitä eteenpäin. Sä et. Siinä ei oo mitään ymmärtämistä.
Jani ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, ja se riitti.
—
Puolitoista vuotta myöhemmin sain Mikkolalta kirjeen. Ei sähköpostia, ei tekstiviestiä, vaan oikean kirjeen, käsinkirjoitettu kuoressa jossa oli vanha postimerkki. Hän kertoi muuttavansa tyttärensä luokse Lappeenrantaan. Talo myydään.
Kirjeen lopussa oli yksi lause, jonka kohdalla muste oli vaihtunut — kuin kynä olisi pysähtynyt ja sitten alkanut uudestaan.
«Se sinun kissasi odottaa nykyään minunkin entisellä pihallani. Joku on ruokkinut sitä. Ikkunasta näkyy.»
En tiennyt, mitä hän tarkoitti. Emo ei ollut käynyt missään talon ulkopuolella enää kuukausiin. Mutta sitten muistin: harmaa pentu, se jolla oli valkoinen tassu. Se oli alkanut kadota aamuisin. Tulin katsoneeksi väärään suuntaan koko ajan.
