Pino tyhjiä muovilaatikoita kaatui varastossa juuri sillä hetkellä, kun kuulin sen hiljaisen naksahduksen. Ei päässäni, vaan jossain syvemmällä. Rintalastan takana. Kuin jokin tukko olisi auennut. Seisoin pölyisessä varastohuoneessa, katselin laatikoita, ja tajusin: tämä loppuu nyt. Tänään.
Olin juuri palannut Rajamäen torilta. Taas kerran. Samanlainen lauantaiaamu kuin jokainen lauantaiaamu seitsemän vuoden ajan. Herätys puoli kuudelta, termarikahvi mukaan, auto täyteen laatikoita. Torilla paikka numero neljätoista — se maksoi yhdeksänkymmentä senttiä päivässä. Samat myyjät ympärillä: rouva Korhonen marjoineen, nuori pariskunta luomuleipineen. Minä ja perunani.
En edes viljellyt perunaa enää omaksi iloksi. Se muuttui vuosia sitten. Muuttui hitaasti, huomaamatta, kuin lattialankku, joka painuu sentin kerrallaan. Ensin yksi säkki appiukolle. Sitten toinen vaimon siskolle. Sitten serkuille, tädeille, jollekin kumminkaiman naapurille, jota en ollut koskaan tavannut.
Ostin tämän talon yhdeksänkymmentäluvun lopussa. Vanha rintamamiestalo Keravalta, tonttia melkein puoli hehtaaria. Maa oli savea ja kiveä, mutta minä olin sitkeä. Kolmekymmentä vuotta sitten olin vielä vahva mies. Hitsaaja. Hartiat kuin palkki. Silloin jaksoin kääntää maan lapiolla, kantaa kiviä, rakentaa kasvihuoneen romulaudasta ja vanhoista ikkunoista.
Vaimoni Anneli oli onnellinen. Tai sanoi olevansa. Meillä oli omenapuita, marjapensaita, kasvimaa. Perunamaa oli aluksi vain sata neliötä. Se riitti meille talven yli. Sitten tuli ensimmäinen pyyntö.
— Isä kysyi, olisiko teillä ylimääräistä perunaa, Anneli sanoi eräänä syksynä.
— Totta kai, vastasin.
Se oli virhe. Ei anteliaisuus. Vaan se tapa, jolla sen sanoin. Liian helposti. Liian nopeasti.
Seuraavana keväänä perunamaa oli kaksisataa neliötä. Sitä seuraavana kolmesataa. En huomannut, milloin ylitin rajan, jonka jälkeen en enää viljellyt itselleni. Jossain vaiheessa minusta tuli suvun huoltovarmuuskeskus.
Appiukko soitti aina elokuussa. Ei koskaan keväällä, kun maa piti kääntää. Ei koskaan kesäkuussa, kun perunakuoriaiset söivät lehtiä ja minä keräsin niitä käsin purkkiin, koska Anneli ei luottanut myrkkyihin. Ei koskaan heinäkuussa, kun helle paahtoi ja kasteluvesi piti kantaa saaveilla, koska sadettaja oli rikki ja uusi maksoi sataviisikymmentä euroa. Appiukko soitti vasta, kun sato oli nostettu, puhdistettu ja säkitetty.
— Matti, miten se perunasato tänä vuonna?
— Ihan hyvä, vastasin.
En osannut sanoa muuta. Olin hitsaaja, en puhuja. Työväenmies. Meillä tehtiin, ei selitelty.
Anneli katsoi minua silloin aina samalla katseella. Se katse sanoi: tämä on minun perheeni, minun velvollisuuteni, sinä autat minua. Ja minä autoin. Seitsemän vuotta. Joka ikinen kevät, kesä, syksy. Joka ikinen säkki.
Kaksi vuotta sitten selkäni petti. Olin nostamassa perunasäkkiä autoon — viidenkymmenen kilon säkki, märkä, painava — ja yhtäkkiä tunsin kuuman viillon alaselässä. Kaaduin polvilleni soralle. Makasin siinä ehkä kymmenen minuuttia, enkä pystynyt liikkumaan. Puhelin oli taskussa, mutta en ylettynyt siihen. Huusin. Kukaan ei kuullut. Naapurin koira haukkui jossain kaukana.
Lopulta sain itseni kontilleen ja konttasin sisälle. Anneli löysi minut lattialta. Vei lääkäriin. Lääkäri sanoi: teidän pitää levätä. Ei nostamista. Ei lapiointia. Ei puutarhatöitä.
Seuraavana keväänä perunamaa oli taas isompi. En tiedä, kuka sen päätti. Ehkä kukaan ei päättänyt. Se vain tapahtui. Kuten aina.
Tänä keväänä täytin viisikymmentäviisi. En ole enää nuori. Selkä on arpi, polvet narisevat aamuisin, oikea olkapää jumittaa niin, että en saa kättä pään yli. Hitsaaja ei valita. Mutta jossain vaiheessa ruumis tekee päätöksen, vaikka pää ei tekisi.
Se tapahtui maaliskuussa. Istuin keittiön pöydän ääressä ja katsoin käsiäni. Oikea käsi tärisi. Ei paljon, vain vähän. Mutta se tärisi koko ajan. Hermovaurio, lääkäri sanoi myöhemmin. Hitsaajan ammattitauti. Ei vaarallinen, mutta pysyvä.
Katsoin tärisevää kättäni ja ajattelin: tällä kädellä minä olen seitsemän vuotta kantanut perunoita ihmisille, jotka eivät ole koskaan edes tarjoutuneet auttamaan. Eivät kysyneet, miten minä jaksan. Eivät nähneet vaivaa soittaa kiitokseksi. Vain uusi pyyntö joka syksy.
Annelin sisko, Pirjo, soitti viime syksynä ja sanoi: "Se teidän peruna oli viime vuonna vähän märkää. Oliko liian aikaisin nostettu?" Minä seisoin eteisessä puhelin kädessä, ja Anneli katsoi minua oviaukosta ilmeellä, joka tarkoitti: älä sano mitään. Minä olin hiljaa. Pirjo jatkoi: "Laitatko tänä vuonna kaksi säkkiä enemmän? Meillä on nyt se kellariremontti, niin mahtuu."
Laitoin. Tietenkin laitoin.
Mutta nyt, seistessäni varastossa kaatuneiden laatikoiden keskellä, minussa naksahti. Sillä hetkellä tiesin: tämä kevät on viimeinen.
En puhunut Annelille. En puhunut kenellekään. Soitin työkaverille, Timolle, joka oli jäänyt eläkkeelle samaan aikaan kuin minä ja pyöritti nyt pientä kuljetusfirmaa. Timolla oli pakettiauto.
— Tarvitsen apua, sanoin. — Iso homma. Maksan kunnolla.
Timon auto oli pihassa seuraavana lauantaina. Olin herännyt viideltä. Anneli lähti aamulla äidilleen auttamaan ikkunanpesussa — onneksi. Meillä oli koko päivä aikaa.
Ajoimme kolme kertaa Järvenpään rautakaupan ja kotini väliä. Kolmekymmentä säkkiä kuorikatetta. Kaksikymmentä säkkiä multaa. Seitsemänkymmentä perennan tainta: pionia, päivänliljaa, kuunliljaa, sormustinkukkaa, ritarinkannusta. Viisi pensasta: syreeniä, hortensiaa, angervoa. Ruohonsiemeniä.
Viisitoistatuhatta euroa. Sijoitin eläkesäästöjäni. En kertonut Annelille tarkkaa summaa.
Kun auto oli tyhjä, istuimme Timon kanssa portailla. Maa oli vielä kylmää, huhtikuun alun kosteaa savea. Timo katsoi taimia ja sanoi: "Oletko ihan varma?"
— En, vastasin. — Mutta seitsemän vuotta riittää.
Anneli tuli kotiin illalla. Olin pihalla lapio kädessä. Perunamaa oli lähtenyt. Siis se osa, jonka olin kääntänyt viime syksynä. Olin aloittanut nurkan kääntämisen. Pionit odottivat rivissä. Kuorikate oli vielä säkeissä, mutta istutusreiät kaivoin jo.
Anneli pysähtyi portille. Hän katsoi pihaa. Hän katsoi lapiota. Sitten minua.
— Mitä sinä teet?
— Istutan puutarhan.
— Sinä istutat… mitä?
Hän käveli lähemmäs, kumartui pionin taimen puoleen, kosketti sen lehtiä. Pionissa oli jo nuppuja. Punaisia, tiukkoja, kuin nyrkkiin puristettuja sormia.
— Minne peruna laitetaan?
— Ei mihinkään. En viljele perunaa enää.
Hän nousi seisomaan. Katsoi minua pitkään. En nähnyt vihaa. Pelkoa. Hän pelkäsi, että olin seonnut.
— Isä odottaa perunoita. Pirjo odottaa. Serkut odottavat.
— Tiedän, sanoin. — He odottavat. He ovat odottaneet seitsemän vuotta. Nyt he saavat odottaa vähän pidempään.
— Matti, tämä on minun perheeni.
— Niin on. Ja minä olen sinun miehesi. Viisikymmentäviisivuotias mies, jolla on tärisevä käsi ja rikkinäinen selkä. He eivät ole koskaan tulleet auttamaan. Eivät kertaakaan.
Anneli istui portaille. Oli hiljaa. Minä jatkoin kaivamista. Lapion ääni oli ainoa, mitä kuului. Ja jossain kaukana naapurin koira haukkui. Aina sama koira.
Viikko kului hiljaisuudessa. Anneli ei puhunut. Minä istutin perennoja, levitin kuorikatetta, kylvin nurmikkoa. Naapurin rouva Virtanen tuli aidan viereen katsomaan.
— Teillekö tulee nyt englantilainen puutarha?
— Tulee, sanoin.
Hän nyökkäsi. "Minä aina ihmettelin, miksi teillä on vain perunaa. Näin isolla tontilla voisi olla mitä vain."
Kesäkuun alussa puutarha heräsi. Pionit puhkesivat valtaviksi, vaaleanpunaisiksi palloiksi. Päivänliljat työnsivät keltaisia kieliään. Nurmikko vihersi. Istuin iltaisin portailla ja katsoin. Join maitoa suoraan tölkistä. Kuuntelin, kuinka tuuli liikutti syreenin oksia.
Sitten Pirjo soitti.
Anneli oli kotona. Katsoin, kuinka hänen ilmeensä muuttui, kun hän nosti puhelimen korvalleen. Kuulin Pirjon äänen, vaikka en sanoja erottanutkaan. Korkea, vaativa.
— Matti soittaa sinulle huomenna, Anneli sanoi lopulta. — En minä tiedä. Kysy häneltä.
Hän ojensi puhelimen minulle. "Pirjo haluaa puhua kanssasi."
Otin puhelimen.
— Matti, kuule, mitä siellä oikein tapahtuu? Kuulin, että te ette istuta perunaa tänä vuonna.
Kuulin hänen hengityksensä. Odottavan, valmiin syytökseen.
— Emme istuta.
— Mutta meidän perunat…
— Pirjo, sanoin. — Tervetuloa ostamaan perunaa torilta. Lauantaisin on hyvä valikoima.
Hiljaisuus.
— Tiedätkö, mitä perunasäkki maksaa kaupassa? Se on kallista.
— Tiedän, sanoin. — Se maksaa. Aivan kuten siemenperunat, lannoitteet, multa, vesi, bensa, aika. Selkä ja kädet. Minä olen maksanut niitä seitsemän vuotta. Nyt sinun vuorosi.
Hän alkoi sanoa jotain, mutta katkaisin.
— Kuule, minulla on toinenkin ehdotus. Tule ensi lauantaina tänne. Voit katsoa puutarhaa. Ja jos haluat, voit ostaa perennoja. Myyn taimia ensi keväästä lähtien.
— Sinä et ole tosissasi.
— Olen. Täysin. Tämä on nyt yritys. Taimitarha. Ensimmäiset asiakkaat ovat jo käyneet. Naapurin rouva Virtanen osti kolme kuunliljaa viime viikolla.
Hän lopetti puhelun. Katsoin Annelia. Hän istui sohvalla, kädet sylissä, ja katsoi minua. En tiennyt, oliko hän vihainen vai ylpeä. Ehkä vähän molempia.
— Hän on minun siskoni, Anneli sanoi hiljaa.
— Tiedän. Ja siksi en lähettänyt hänelle laskua seitsemän vuoden työstä.
Anneli purskahti nauruun. Yllättäen. Hysteerisesti. Se oli outo ääni, jota en ollut kuullut vuosiin.
Seuraavana lauantaina Pirjo tuli. Yllättäen. Ilman soittoa. Hänen miehensä, Risto, tuli perässä. Risto oli lyhyt, hiljainen mies, joka ei koskaan sanonut paljon mitään. Hän työskenteli vakuutusyhtiössä ja tiesi hinnoista.
Pirjo käveli pihaamme kuin tarkastaja. Hän katsoi pionipenkkiä. Nurmikkoa. Hortensiaa. Hän pysähtyi syreenin eteen.
— Tämä on kyllä kaunista, hän sanoi äänellä, jota en tunnistanut. Ei se ollut myönnytys. Se oli enemmänkin ihmettelyä. Aitoa.
— Kiitos, sanoin. — Minäkin tykkään.
Risto seisoi vieressä ja katsoi. Sitten hän sanoi: "Paljonko tuo syreeni maksaa?"
— Viisitoista euroa. Jos ostat nyt, saat ruukun kaupan päälle.
Hän nyökkäsi. "Otan yhden."
Pirjo kääntyi katsomaan miestään. "Mitä sinä teet?"
— Ostan syreenin, Risto sanoi. — Se on hieno.
Pirjo katsoi minua. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota en osannut tulkita. Ehkä hämmenystä. Ehkä häpeää. Ehkä molempia.
— Teille jää sitten vähemmän aikaa… auttaa perhettä, hän sanoi.
— Ei, sanoin. — Nyt minulla on enemmän aikaa kuin koskaan. Koska minä teen tätä itselleni. Ja voin palkata apua. Timo tulee huomenna auttamaan kasvihuoneen kunnostuksessa. Maksan hänelle palkan.
— Sinä palkkaat vieraan ihmisen? Mutta me…
— Te ette koskaan tulleet, sanoin hiljaa. — Ette kertaakaan. Minä pyysin. Anneli pyysi. Teillä oli aina jotain muuta.
Pirjo vaikeni. Risto kaivoi lompakkoaan.
— Viisitoista euroa, hän sanoi ja ojensi setelin.
Otin sen. Annoin syreenin. Saman, jonka olin istuttanut vasta viikko sitten. Se oli vielä pieni, mutta vahva.
— Istuta aurinkoiseen paikkaan, sanoin.
Illalla istuimme Annelin kanssa portailla. Syreeni oli poissa. Tonttu oli tyhjä. Mutta puutarha kukoisti. Viisitoista tuhatta euroa kukoisti. Seitsemän vuoden hiljaisuus kukoisti.
— Pirjo soitti, Anneli sanoi. — Hän sanoi, että Risto puhuu koko ajan siitä syreenistä. Aikoo istuttaa sen heti huomenna.
— Hyvä, sanoin.
Katsoin käsiäni. Oikea käsi tärisi edelleen. Mutta se oli nyt eri väristä. Puutarhamullan värinen. Pionin punainen. Kuorikatteen ruskea. Ei enää perunanharmaa.
Syyskuussa sain ensimmäisen virallisen tilauksen. Kukkakauppias Järvenpäästä halusi ostaa kaksikymmentä pionia ensi kevääksi. Kirjoitin tilauksen vihkoon ja allekirjoitin sen. Matti Virtanen, Tmi Virtasen taimitarha.
Käsi tärisi. Mutta en enää välittänyt. Se oli minun käsialaani. Minun nimeni. Minun yritykseni.
Anneli toi kahvia. Istui viereen. Katsoi vihkoa. Hänen sormensa kosketti paperia.
— Ensi keväänä istutetaan lisää, hän sanoi. — Minäkin haluan oppia.
— Hyvä, sanoin. — Mutta lapio pitää ostaa uusi. Tämä on vanha ja painaa liikaa.
Hän hymyili. Juotiin kahvia. Puutarha tuoksui.
