Mieheni Antti löysi ilmoituksen iltapäivälehdestä helmikuussa 2018. Pieni tönö Savonlinnan suunnalla, parisataa metriä rantaviivasta. Hinta järjellinen, kunto ”siisti mutta vaatii kädenjälkeä”. Minä haaveilin jo kasvimaasta ja lasitetusta terassista, Antti taas veneen saamisesta. Ostimme sen huhtikuussa.
Kesään mennessä paikka oli kuin uusi: salvos ulkorakennus, harmaaksi petsattu terassi, pieni kasvihuone ja laituri, josta vesi syveni heti. Asensimme ilmalämpöpumpun ja vaihdoimme ikkunat. Kuljimme sinne joka perjantai, 25 minuuttia moottoritiellä ja puolisen tuntia hiekkatietä. Lapsemme, kaksospojat Eetu ja Lauri, oppivat uimaan siellä samana kesänä.
Antin äiti Marjatta tuli usein avuksi, toi omia taimiaan ja viipyi viikonloppuja. Hän ja minä kitkimme kukkapenkkejä ilta-auringossa, kun miehet laittoivat venettä vesille. Oli meillä siellä oma rytmimme, oma hiljaisuus.
Sitten tuli puhelu.
Serkkuni Jonna soitti juhannuksen alla. Hänen miehensä oli lähtenyt työmatkalle ja lapset, kolme tyttöä, olivat kuulemma ihan pyörällä päästä tylsyydestä. ”Me tulisimme teille pariksi päiväksi”, Jonna sanoi ja tarkensi: ”Perjantaina oltaisiin siellä.”
No, minä en ole tiukkapipo. Laitoin viestiä Antille töihin, sovimme että laitamme pihagrillin kuntoon ja ostamme kunnon lohta. Lapsetkin ilahtuivat – Eetu ja Lauri olivat tavanneet Jonnan tytöt vain kerran jouluna, ja nyt saisivat leikkikavereita.
Perjantaina kello lähestyi viittä, kun pihaan ajoi musta farmari. Jonna nousi etupenkiltä, ja takapenkiltä alkoi purkautua ihmisiä: vanhin tytöistä, keskimmäinen, nuorin… ja sitten vielä koira. Sileäkarvainen mäyräkoira, josta kukaan ei ollut maininnut mitään.
”Ai niin, tämä on Hertta”, Jonna sanoi ja heilutti remmiä. ”Eihän se teitä haittaa?”
Antti vilkaisi minua. Meillä ei ole eläimiä, ei kissaa eikä kanarianlintua, ja juuri viikolla olimme laittaneet olohuoneen lattialle uuden villamaton. Mutta mitä siinä enää – hän nyökkäsi ja otti kauppakassit autosta.
Ensimmäinen ilta meni kohteliaasti. Teimme loimulohta, minä kaivoin viinikaapista pari pulloa valkoviiniä, naapurista haettiin mansikoita jälkiruoaksi. Jonna kehui maisemia ja santsasi kolme kertaa. Lapset juoksivat pihalla puoli kymmeneen.
Lauantaina minä heräsin seitsemältä laittaakseni puuron. Keittiön pöydällä oli eilisillan astioita, tyhjä sipsikulho ja kaksi käytettyä viinilasia. Tiskikone oli tyhjä ja auki. Jonnan huoneesta ei kuulunut liikettä.
Puoli kahdeksalta tuli Marjatta, Antin äiti, pyörällä lyhyttä metsätietä. Hän toi aamukahvin kanssa pullapitkon ja tuoreita kananmunia naapuritilalta. Katsoi keittiön pöytää, sitten minua, eikä sanonut mitään. Alkoi ladata tiskiä koneeseen.
”Ei sinun tarvitse”, minä sanoin.
”Kone hoitaa”, Marjatta totesi ja napsautti luukun kiinni.
Jonnan tytöt heräsivät yhdeksältä. Keskimmäinen kiljui, että puuro oli liian kuumaa. Vanhin halusi kaakaota, mutta ei sellaista mitä kaapissa oli, vaan tiettyä merkkiä. Nuorin kieltäytyi syömästä, koska lautanen oli ”väärän värinen”. Eetu ja Lauri tuijottivat hiljaa omilta paikoiltaan.
Jonna ilmestyi aurinkotuoliin terassille kello kymmenen. Puhelin toisessa kädessä, aurinkolasit nenällä. Toisessa kädessä kahvimuki, jonka joku oli ilmeisesti hakenut hänelle valmiiksi.
En sanonut mitään, koska en ole sellainen. Mutta iltapäivällä Marjatta tuli sisään pyyhkimään multaisia sormiaan pyyheliinaan. Hän oli kitkenyt kukkapenkit, kastellut tomaatit ja siivonnut grillausjäljet terassilta. Jonna oli edelleen samassa tuolissa.
”Minä kysyin siltä, voisiko se hakea kaupasta jäätelöä lapsille”, Marjatta sanoi matalalla äänellä. ”Se sanoi, ettei se ehtinyt.”
”Etkö sanonut mitään muuta?”
”Sanoin, että jääkaapissa on jäätelöä. Se totesi, ettei se ole kermajäätelöä.”
Lapset leikkivät pihalla, ja jossain vaiheessa kuulin räsähdyksen. Juoksin ulos. Hertta-koira oli kaivanut kukkapenkin reunan auki ja rouskutti jotain käpälissään. Viereisestä pionipensaasta oli katkennut kaksi vartta. Jonnan keskimmäinen tyttö seisoi vieressä ja nauroi.
Jonna nosti katsettaan aurinkotuolista. ”No, se on koira. Ne nyt kaivavat.”
Antti tuli rantasaunalta ja pysähtyi katsomaan tuhoa. Hänen leukaperänsä kiristyivät. Minä tunsin, miten jokin naksahti.
Maanantai-aamuna autoin Marjattaa kantamaan matkalaukkuja eteiseen. Hänen piti lähteä kotiin Joensuuhun. Halasi minua ovella ja kuiskasi: ”Koeta jaksaa.”
Tiistai-iltapäivällä Jonna ilmoitti, että lapset haluaisivat uida vielä viikonloppuna, joten he jäisivät ainakin sunnuntaihin. ”Eihän teillä ole mitään sitä vastaan?”
Katsoin Anttia. Antti katsoi minuun. Kumpikaan ei vastannut heti.
Keskiviikkona sadetin hajosi. Olin töissä kotoa käsin, videopalaverissa, kun Jonnan nuorin tyttö juoksi sisään ja alkoi vaatia mehua. Minun piti mykistää mikrofoni. Sillä välin Hertta oli pureskellut Marjatan villasukasta pohjan – Marjatta oli kutonut sen Lauri-vauvalle, ja minä olin säästänyt sitä muistona.
Jonna kommentoi: ”Villasukka? Saitteko te sen jostain kirppikseltä vai?”
Torstaina minä päätin.
Menin terassille, jossa Jonna istui jalat ristissä ja katseli järvelle. Laskin eteensä mukin ja istuin vastapäätä.
”Jonna. Tämä oli tässä.”
Hän räpytti. ”Mikä?”
”Sinun vierailusi. Pakkaa tavarat. Lähdette huomenna.”
”Ai. No miksi?”
”Koska sinä et ole vieraana. Sinä olet hotellissa.”
Hän nauroi, vähän kiusaantuneesti. ”Mitä sinä oikein tarkoitat? Me olemme sukua.”
”Sinä et ole koskenut tiskiharjaan. Et ole kysynyt, tarvitaanko apua. Sinun koirasi tuhosi kukkapenkin. Lapsesi hajottivat Eetun tabletin, ja sinä sanoit ”lapset leikkivät”. Sinä et edes kiittänyt ruoasta, et yhden kerran.”
Jonnan ilme muuttui. ”Tämä on aika törkeää. Me tulimme tänne rentoutumaan.”
”Et sinä sanonut tulevasi rentoutumaan. Sinä sanoit tulevasi pariksi päiväksi. Nyt on kulunut viikko.”
”Tiedätkö mitä?” Hän nousi. ”Sinä olet ihan yhtä tiukkis kuin aina ennenkin.”
Minä nousin myös. Olin häntä päätä lyhyempi, mutta seisoin tukevammin. ”Aamulla yhdeksältä. Minä ajan teidät asemalle.”
Jonnan tytöt alkoivat itkeä huoneessa. Kuulin, miten vanhin sanoi: ”Me halutaan jäädä!” Jonna komensi heitä pakkaamaan. Antti seisoi eteisessä kädet ristissä rinnalla, eikä sanonut sanaakaan. Se oli hänen tapansa sanoa kaikki.
Perjantaina asemalla Jonna nousi autosta eikä katsonut minuun. Lapset nyyhkyttivät. Hertta pissasi kukkapurkkiin.
Kun juna lähti, minä hengitin ulos.
Lauantaina puhelin soi. Soittaja oli Jonnan äiti, Raili-täti. Olin tuntenut hänet koko ikäni. Hänen äänensä oli terävä kuin rikottu lasi.
”Kuulehan nyt, Hannele. Minulle soitettiin. Sinä olet heittänyt Jonnan ja lapset pihalle kuin koirat.”
”Täti, siitä on pitkä juttu –”
”Jonna on sinun serkkusi! Sukulaiset eivät tee toisilleen noin. Minä en olisi ikinä uskonut, että sinusta kasvaa tuollainen.”
Minä puristin puhelinta. ”Olitko sinä siellä?”
”En tietenkään, mutta –”
”Sinä et siis nähnyt, miten Jonna makasi viikon aurinkotuolissa, kun sinun siskosi Marjatta kitki rikkaruohoja. Sinä et nähnyt, miten koira repi pionit. Sinä et kuullut, miten lapset huusivat aamupalalla. Sinä et vain –”
Raili keskeytti: ”Älä viitsi. Aina sinä liioittelet.”
Minä vedin henkeä. Keittiön pöydällä oli eilinen sanomalehti ja puoliksi juotu kuppi kylmää kahvia. Sormeni hapuilivat kupin reunaa. En juonut, pidin vain kiinni.
”Raili-täti. Minulla on sinulle yksi ehdotus.”
”Mikä?”
”Seuraavaksi Jonna voi tulla teille. Sinne Lappeenrantaan. Kokeile viikko. Ilmoittele sitten.”
Linjalta tuli pelkkää kohinaa. Sitten naksahti.
Marjatta soitti samana iltana. ”Raili soitti minullekin. Oli kuulemma vähän tuohtunut.”
”Vähän.”
”Minä sanoin sille, että jos kerran sukulaisten pitää auttaa, niin Jonnan pitää opetella olemaan vieras. Ihan ensin.”
Ikkunan takana järvi oli tyyni. Antti ja pojat istuivat laiturilla, onkivat lahnaa. Saunan piipusta nousi savua. Minä join kahvini loppuun ja menin liittymään seuraan.
Seuraavana keväänä Raili-tädiltä tuli lyhyt viesti: ”Ymmärrän nyt.” Jonna oli kuulemma viettänyt helmikuussa viikon äidillään eikä ollut kertaakaan tyhjentänyt edes biojäteastiaa. Lopulta Raili-täti oli pakannut tyttärensä laukut itse.
Meidän mökki on yhä meidän mökki. Marjatta tulee ensi viikolla, tuo raparperin taimia. Minä ostan lohta ja valkoviiniä. Jonnan numero on puhelimessa yhä, mutta sitä ei ole soitettu puoleen vuoteen. Enkä usko, että soitetaankaan.
