Työnsin avaimen lukkoon ja tunsin heti, että jotain oli vialla. Eteisen valo paloi, vaikka olin varma, että olin sammuttanut sen.
Sitten näin Marin korkokengät eteisen matolla. Ne olivat liian siististi sivussa, liian tarkoituksellisesti aseteltu suoraan kulkureitille näyttämään, että täällä ollaan.
— No niin, tulihan se vävy kotiin.
Maritta seisoi keittiön oviaukossa kädet lanteilla. Hänellä oli yllään se sama tummansininen jakku, jonka hän oli ostanut Stockmannilta viime keväänä alennusmyynnistä. Olin ollut silloin mukana kantamassa ostoskasseja.
— Anoppi. Mukava nähdä.
— Älä viitsi. En ole enää mikään anoppi, kun erositte Johannasta. Nyt puhutaan asiaa.
Hän katsoi olohuoneeseen päin arvioiden, miltä seinät näyttivät ilman Johannan tauluja. Ne oli viety jo kuukausi sitten.
Maritta käveli määrätietoisesti keittiön pöydän luo ja istuutui. Hän kaivoi laukustaan paperinipun ja asetti sen eteensä. Ele oli niin huolellinen, että tiesin olevani pulassa.
— Tämä talo on puoliksi Johannan, hän sanoi. — Tiedät sen itsekin. Nyt hän tarvitsee sen.
Johdatin katseeni pihalle, missä naapurin koira kaivoi taas kukkapenkkiä. Pihlajanmarjat olivat jo varisseet, ja ilma haisi märältä asfaltilta.
— Mitä tarkoitat, että tarvitsee?
— No älä nyt leiki tyhmää. Markuksella on se asuntokauppa meneillään, ja he tarvitsevat väliaikaisen paikan. Sinähän voit aina muuttaa takaisin kerrostaloon. Tämä on liian iso yhdelle miehelle.
Markus oli Johannan uusi mies. Entinen pankinjohtaja, nyt sijoitusneuvoja — tai jotain sellaista. Minulle oli kerrottu hänestä yllättävän vähän, vaikka he olivat olleet yhdessä jo viisi kuukautta. Johanna oli ilmoittanut erosta tekstiviestillä maaliskuun viidentenätoista päivänä.
— Maritta, tämä talo on minun. Ostin sen ennen Johannaa, ja olen maksanut jokaisen sentin itse.
— Mutta remontin me maksoimme yhdessä. Minä annoin teille kaksikymmentätuhatta euroa keittiötä varten. Muistatko sen?
Muistin. Kaksikymmentätuhatta euroa, jotka Maritta oli siirtänyt Johannan tilille kolme vuotta sitten. Rahat, joilla oli tarkoitus uusia keittiö kokonaan. Olimme tehneet sen yhdessä, valinneet kaapit ja tason. Johanna oli halunnut ehdottomasti mustan graniitin.
— Se oli lahja Johannalle. En minä.
— Se oli lahja perheelle. Nyt sitä perhettä ei enää ole.
Maritta nousi ja meni tiskipöydän ääreen. Hän avasi hanan ja antoi veden valua hetken. Katsoin, miten hänen sormensa puristivat hanan kahvaa, rystyset valkoisina.
— Kuule. Huomenna tulee muuttoauto. Markus on järjestänyt kaiken. Sinä pakkaat omat tavarasi tänään, ja illalla ovella on uudet avaimet.
Hän puhui kuin olisi sopinut aamukahvin juomisesta, ei elämäni riistämisestä.
Pihalla koira lopetti kaivamisen ja jäi tuijottamaan oravaa, joka juoksi sähkölinjaa pitkin.
Puhelin alkoi soida. Se oli Johannan soittoääni — se sama pirteä kappale, jonka hän oli asentanut vuosia sitten. En ollut vaihtanut sitä. En ollut jaksanut.
— Vastaa, Maritta sanoi. — Se on varmaan Johanna. Haluaa varmistaa, että ymmärsit tilanteen.
En vastannut.
Puhelin lakkasi, mutta alkoi heti uudestaan. Sitten kolmannen kerran.
— Mika, vastaa se puhelin. Tämä on naurettavaa.
Hän tuli lähemmäs, ja näin, miten hänen huulipunansa oli levinnyt hieman alahuulen ulkopuolelle. Yleensä Maritta oli täydellinen — ei hiustakaan väärässä paikassa. Nyt jokin oli vinossa.
Puhelin piippasi viestin. Sitten toisen.
Katsoin näyttöä:
"VASTAA NYT. TÄÄLLÄ ON HÄTÄ."
Toinen viesti:
"Mika, se otti kaiken."
Kolmas:
"Minulla ei ole yhtään mitään."
Käänsin puhelimen Marittaa kohti. Hän rypisti otsaansa.
— Mitä ihmettä tämä on?
Soitin Johannalle. Laitoin kaiuttimen päälle.
— Mika! Vihdoinkin! — Johannan ääni oli hysteerinen. Taustalta kuului liikenteen melua ja joku nainen huusi espanjaksi. — Se vei kaiken! Markus, se saatanan sika, vei kaikki rahat! Se talokauppa oli pelkkä huijaus!
Maritta kalpeni. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin pöydän reunalla.
— Mitä sinä selität? — hän kuiskasi.
— Äiti? Oletko sinä siellä?
— Kyllä, kulta. Minä olen täällä. Mitä on tapahtunut?
— Markus katosi! Aamulla heräsin, ja se oli lähtenyt. Ottanut passin, tietokoneen, kaiken. Ja se asunto, johon meidän piti muuttaa… Sitä ei koskaan ollut edes myynnissä! Kaikki oli valhetta!
— Entä rahat? — Marittan ääni oli aivan erilainen kuin viisi minuuttia sitten. Ei enää tiukka ja vaativa, vaan pieni ja pelokas.
— Ne on poissa. Kaikki. Minä… minä annoin sille valtakirjan meidän yhteiseen tilin. Ajattelin, että kun ostamme talon yhdessä, niin on helpompaa. Ja se nosti tänään kaiken. Viisikymmentätuhatta euroa. Poissa.
Maritta istuutui hitaasti. Hänen jalkansa eivät enää kantaneet.
— Viisikymmentä tuhatta…
— Äiti, minulla ei ole nyt mitään. Ei asuntoa, ei rahaa. Työpaikkakin meni, kun irtisanouduin muuttoa varten. Voisinko tulla sinulle? Vain muutamaksi päiväksi?
Maritta katsoi minua. Ensimmäistä kertaa sinä aikana, kun olin hänet tuntenut, hänen silmissään ei ollut arvostelua tai ylemmyydentunnetta. Siellä oli puhdasta kauhua.
— Totta kai, kulta. Totta kai voit tulla.
Puhelu päättyi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Vain jääkaappi hurisi ja naapurin koira haukkui jossain kaukana.
Maritta nousi. Hän kokosi paperinsa hitaasti, työnsi ne takaisin laukkuun. Hänen kätensä tärisivät.
— En kai minä sitten näitä tarvitse, hän sanoi hiljaa.
— Et.
Hän käveli eteiseen ja pysähtyi laittamaan kenkiä jalkaan. Näin, miten hän katsoi olohuoneeseen — siellä missä Johannan valokuvat olivat ennen olleet, oli nyt vain tyhjiä nauloja seinässä.
— Mika… Minä…
Hän ei saanut lausetta loppuun.
— Lähtekää molemmat, sanoin. — Minulla on huomenna töitä.
Maritta avasi oven. Ulkoa tulvi kylmää ilmaa ja sateen hajua. Marraskuu oli tullut aikaisin tänä vuonna.
— Olen pahoillani, hän kuiskasi, ja veti oven kiinni perässään.
Jäin seisomaan eteiseen. Ulkona satoi jo kaatamalla, ja ikkunasta näkyi, miten Maritta juoksi autolleen kädet pään suojana. Hänen Volvonsa oli pysäköity vinosti kadunvarteen.
Menin keittiöön ja istuin pöydän ääreen. Musta graniittitaso kiilteli keittiön valossa. Olimme valinneet sen yhdessä, Johanna ja minä. Hän oli sanonut, että se näyttää tyylikkäältä. Minä olin miettinyt, jääkö siihen sormenjälkiä.
Nyt tasolla oli vain tyhjä kahvikuppi aamulta ja Marittan unohtama nenäliina.
Talo tuntui yhtäkkiä paljon suuremmalta kuin ennen.
Keväällä myin talon. En jaksanut enää asua siellä yksin. Remontti oli edelleen kesken — Johannan kanssa aloitettu projekti oli jäänyt puolitiehen. Keittiö loisti uutena, mutta makuuhuoneessa oli yhä ne 70-luvun tapetit, jotka olimme luvanneet repiä pois.
Ostaja oli nuori pariskunta Helsingistä. He ihastuivat pihlajiin ja siihen, että pihalla oli oma omenapuu. En kertonut heille Marittasta tai Johannasta. Kerroin vain, että talo oli hyvä, ja että katto oli uusittu kaksi vuotta sitten.
Kaupantekopäivänä sain puhelun tuntemattomasta numerosta.
— Mika? Täällä on Merja Koskinen, Oulun käräjäoikeudesta.
— Niin?
— Kyse on entisestä anopistanne, Maritta Lehtosesta.
Rintaa puristi.
— Mitä hänestä?
— Hän soitti ja pyysi anteeksiantoa. Sanoi, ettei kehtaa soittaa teille suoraan, mutta halusi teidän tietävän. Hän ja Johanna asuvat nyt yhdessä Kemiinmäellä, pienessä vuokrayksiössä. Markus tuomittiin viime kuussa petoksesta. Rahoja ei saatu takaisin.
En osannut sanoa mitään. Katselin, miten uudet omistajat kantoivat laatikoita sisälle. Nainen nauroi jollekin, mitä mies sanoi, ja he pysähtyivät pussaamaan oviaukossa.
— Asia selvä, sanoin lopulta. — Kiitos soitosta.
Katkaisin puhelun. Istuin autossa pitkään, moottori sammutettuna, ja seurasin, miten vieraat ihmiset katoilivat sisälle taloon, joka oli ollut minun. Joka ei enää ollut.
Omenapuun oksat olivat täynnä silmuja.
Lähdin ajamaan kohti uutta asuntoa.
