Puhelin hälytti juuri kun äiti toi kakun pöytään. Katsoin näyttöä: "Isä". Sydän hakkasi. Ehkä hän oli jo alaovella. "Isä? Tuletko sä kohta?" Linjalta kuului kohinaa ja kaukaista moottorin ääntä. "Eetu! Hyvää synttäriä! Mä oon Näsijärven jäällä. Kari ja Jussi lähti mukaan. Otettiin uusi kaira mukaan. Täällä on ihan sikana kalaa." Sitten isä hiljeni. Kuului kahinaa. "Odota, ota se! Se on iso!" Kalahdin puhelin jonnekin. Huusin "Isä!" mutta hän ei kuullut. Suljin luurin.
Kahdeksantoista vuotta. Ja isä oli taas jäällä.
Tämä oli jatkoa sille samalle, mitä olin nähnyt koko lapsuuteni. Vanhemmat erosivat kun olin kymmenen. Äiti sanoi silloin keittiön pöydän ääressä: "Eetu, isä muuttaa pois. Mutta sä näet häntä, vaikka joka viikko." Se viikko muuttui kahdeksi, sitten kuukaudeksi. Isä asui Kaukajärvellä, rivitalossa, josta oli näkymä Näsijärvelle aivan rannan tuntumassa. Kävin siellä harvoin. Yleensä hän oli lähdössä tai juuri palaamassa kalareissulta.
Äiti jaksoi aina. Hän teki yövuoroja TAYS:n ensiavussa, mutta silti jaksoi leipoa syntymäpäiväkakun ja järjestää juhlat. Tänä vuonna hän oli ostanut minulle järjestelmäkameran, josta olin haaveillut. Kaverit tulivat, söimme kakkua, pelasimme Afrikan tähteä. Mutta minä vilkuilin koko ajan puhelinta.
Isän puhelun jälkeen menin parvekkeelle. Meidän kerrostalomme oli Kalevassa, ja parvekkeelta näkyi kauas yli kattojen: puistikko, valaistu kirkontorni, autojen valojonot. Näsijärveä ei täältä nähnyt, vain sen suunta tummana raitana taivaanrannassa. Tuuli oli kylmä, leikkasi poskia. Tuijotin kameraa kädessäni. Olin suunnitellut, että otan kuvan isän kanssa – eka kerta aikuisena. Nyt se tuntui typerältä.
Äiti tuli viereen. "Se soitti?" hän kysyi. Käänsin kameran kiinni ja työnsin sen taskuun. "Se on jäällä." Äiti kietoi kätensä ympärilleni. "Mä oon pahoillani, Eetu." En vastannut. Puristin parvekkeen kaidetta niin että sormet valkenivat.
Viikko myöhemmin isä soitti uudelleen. "Mä ostin sulle lahjan. Tuu käymään." En olisi halunnut, mutta jokin veti puoleensa. Bussi 20 Kaukajärvelle kesti kaksikymmentä minuuttia. Isän rappukäytävässä haisi tärpätiltä ja vanhalta puulta. Kun astuin sisään, hän ojensi minulle pitkän, kevyen paketin.
Avasin sen. Sisällä oli pilkkivapa, punamusta, uusi malli. "Eikö oo makee? Nyt päästään yhdessä! Ensi viikonloppuna mä näytän sulle ne parhaat paikat," isä sanoi silmät innosta loistaen.
Käänsin vapaa kädessäni, tunnustelin sen kelan säädintä peukalolla. Se oli liukas ja kevyt, aivan uusi, hintalappu vielä narussa. Revin lapun irti ja käänsin sen isälle näytettäväksi. "Isä," sanoin, "mä en tykkää pilkkiä. En oo koskaan tykännyt. Mä tykkään valokuvauksesta." Hiljaisuus. Isä räpytti silmiään. "Ai… no, voidaanhan me jotain muutakin…" "Ei," keskeytin. "Mä meen nyt kotiin. Äiti odottaa."
Lähdin ovesta. Portaissa kuulin, kun isä huokaisi, mutta en kääntynyt. Bussissa istuin ikkunan vieressä ja pidin vapaa sylissäni. Joku mummo katsoi sitä ja kohotti kulmiaan, mutta en jaksanut vastata katseeseen.
Kotona työnsin vavan komeron perälle. Ylähyllyllä oli vanha valokuva, jonka olin ottanut isästä kun olin 12. Siinä hän istui laiturilla ja nauroi. Revin sen varovasti irti seinästä ja laitoin laatikkoon. Sitten otin kameran ja menin olohuoneeseen, missä äiti ja kaverit pelasivat uutta kierrosta.
"Ota kuva, Eetu!" huusi Juuso. Tarkensin ja painoin laukaisinta. Salamavalo välähti, ja kaikki nauroivat. Kävin istumaan äidin viereen sohvalle. Hän katsoi minua, ja minä laskin käteni hänen kädelleen pöydällä – ei sanoja tarvittu.
Aamulla heräsin aikaisin. Otin kameran ja kävelin Kalevanharjun laelle, josta Näsijärvi avautui oikeasti eteen asti selkosen selkänä. Aurinko nousi jään yllä ja värjäsi sen oranssiksi, ja siellä kaukana näkyi tumma piste – ehkä isä, ehkä joku muu, en osannut sanoa. Nostin kameran, tarkensin pilkkijän hahmoon ja painoin laukaisinta. Jää oli yhä paksu, mutta valo oli jo kevään väristä.
