Seisoin pienessä keittiössäni Mikkelissä. Toisessa kädessä painoi vanha Arabian posliinikuppi, jonka reunaa kiersi hiuksenhieno särö, toisessa avain Saimaan rannalta ostamaani kartanoon. Ero oli niin käsittämätön, että melkein purskahdin nauruun. Melkein.
— Äiti… tänä vuonna sun ei tarvits tulla, — Tommi sanoi puhelimeen. Ääni oli turhankin tasainen. Harjoiteltu.
Painoin otsani jääkaapin oveen. Pakkanen oli maalannut ikkunan alakulmaan jääkukkia, ja naapurin Musti-kissa tassutteli pihalla aivan kuin olisi odottanut jotain.
— Mitä tarkoitat, ettei tarvitse?
Lyhyt tauko. En kuullut Kristan puhetta, mutta tiesin hänen seisovan miehensä vieressä kädet puuskassa. Minulle oli selvää, mitä hän halusi: sano nyt.
— Kristan vanhemmat tulee, — Tommi sanoi lopulta. — Ja siskon perhe.
— Entä sitten?
— Me haluttais tänä vuonna viettää vähän… perhejoulua.
Puristin avainta nyrkissäni. Vain kaksitoista päivää aiemmin olin allekirjoittanut paperit Aurinkoniemen kartanosta — seitsemän makuuhuonetta, kirjasto, lasiveranta, oma laituri. Yli kahdensadan neliön unelma. Hintalapussa luki 2,3 miljoonaa euroa. Kukaan ei tiennyt. Olin elänyt vaatimattomasti, sijoittanut perintöä ja mieheni henkivakuutusta. Nyt minulla oli varaa. Olin kuvitellut, miten joulupöydässä ojennan samettirasian ja sanon: tämä on meidän uusi koti. Että Aaro viettää täällä kesälomansa. Että suvulla on taas paikka, jonne palata. Nyt Tommi pyysi, etten tulisi.
— Tommi, meidän suvussa kahdeksan ihmistä ei ole koskaan ollut liikaa.
Hän huokaisi.
— Äiti…
— Sano suoraan.
Muutama sekunti kului. Sitten hän päästi irti:
— Kristan mielestä sulle tulis epämukava olo.
— Mulle?
— No… meidän vieraat on menestyneitä ihmisiä.
Silmäni pysähtyivät keittiön pöytään. Sama liina, jonka olin ostanut edesmenneen mieheni kanssa melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Rikkinäinen liesituulettimen lamppu, jota en ollut jaksanut korjata. Ja tämä kuppi.
— Jatka, — sanoin.
— Krista pelkää, että sä tunnet itses ulkopuoliseksi.
— Ulkopuoliseksi…
— Älä loukkaannu.
— En mä loukkaannu.
— Voidaan tulla käymään ihan just juhlapyhien jälkeen.
— Totta kai.
— Sä ymmärrät?
Naurahdin — en ääneen, mutta jokin naksahti.
— Joo, poikani. Nyt mä ymmärrän tosi hyvin.
Suljin puhelimen. Istuin pitkään liikkumatta. Sitten vedin esiin valokuva-albumin. Ensimmäisessä otoksessa Tommi oli viisivuotias, istui hartioillani joulukuusen edessä. Sinä vuonna olin painanut kahta työtä: päivisin toimistossa, öisin siivosin hotellin käytäviä. Nukuin neljä tuntia yössä, mutta sain ostettua pojalle sen ison puisen junan.
Seurasivat koulukuvat, lakkiaiset, yliopisto, häät. Joka välissä minä olin lähellä. En siksi, että olisin ollut rikas. Vaan siksi, että olin hänen äitinsä.
Illalla puhelin soi uudestaan. Näytöllä luki Krista.
— Hyvää iltaa, rouva Koskela.
— Iltaa.
— Tommi kertoi, että puhuitte.
— Joo.
— Toivottavasti ymmärrätte.
— Tottakai.
Hän piti pienen tauon, ikään kuin olisi kerännyt rohkeutta.
— Meidän vieraiden joukossa on tosi tärkeitä henkilöitä. Tommin toimitusjohtaja, isoja yrittäjiä, kaupunginhallituksen edustajia.
Avasin keittiön laatikon ja otin esiin kartanon asiakirjat.
— Me ei haluttais, että kukaan tuntee olonsa noloksi.
— Totta kai.
— Älkää loukkaantuko.
— En. Mä en enää loukkaannu.
Puhelun jälkeen avasin kirjekuoren. Sen sisällä oli kutsu Joulugaalaan Savonlinnaan — uudet kartanonomistajat saivat sen automaattisesti. En ollut aikonut mennä. Nyt kaikki muuttui.
Seuraavana aamuna vedin ylleni tummansinisen iltapuvun, jota en ollut käyttänyt vuosiin. Kun gaalan järjestäjä soitti varmistaakseen osallistumiseni, sanoin: "Kyllä. Tulen ehdottomasti."
En aavistanut, että juuri sillä hetkellä, kun minut esitellään rannikon arvokkaimman kartanon omistajana, Tommi, Krista ja kaikki ne "tärkeät ihmiset", joiden takia minulle ei ollut tilaa joulupöydässä, seisoisivat aivan vieressä.
Gaala loisti kynttilänvalossa. Ilmassa leijaili havunneulasten ja glögin tuoksu. Kun astuin suureen saliin, minut ohjattiin eturivin pöytään pankinjohtajien ja kulttuurisäätiön edustajien viereen. Tunsin outoa rauhaa. Minun ei tarvinnut esittää mitään.
Puoli tuntia myöhemmin ovesta astui sisään Tommi työnantajansa Matti Virtasen seurueessa. Krista kulki vierellä, appivanhemmat perässä. He istuutuivat viereiseen pöytään. Krista supatti jotain miehelleen, ja juuri kun hän kohotti katseensa, silmämme kohtasivat. Hän jähmettyi kuin olisi nähnyt aaveen.
— Tommi…
Tommi kääntyi. Leuka loksahti.
— Äiti? Mitä sä täällä teet?
— Mut kutsuttiin.
Krista koetti hymyillä, mutta ilme oli väkinäinen.
— Tässä on pakko olla joku erehdys.
Samalla sekunnilla juontaja nousi lavalle.
— Arvoisat vieraat. Tänään meillä on ilo toivottaa tervetulleeksi uusi mesenaatti, joka on äskettäin ostanut historiallisen Aurinkoniemen kartanon. Rouva Riitta Koskela — pyydämme teitä lavalle!
Suosionosoitukset räjähtivät. Nousin. Tommin käsi puristi tuolin selkänojaa, Krista kalpeni. Appiukko kysyi liian kovaan ääneen: "Eikö tuo ole teidän äitinne?" Tommi ei vastannut mitään.
Kävelin lavalle. Juontaja ojensi mikrofonin.
— Rouva Koskela, mikä sai teidät ostamaan juuri Aurinkoniemen?
Annoin silmieni kiertää salin. Pysähdyin Tommin pöytään.
— Haaveilin paikasta, jossa meidän suku kokoontuisi. Että lapsenlapsi juoksisi puutarhassa, poika perheineen tulisi viikonlopuksi, viettäisimme joulut yhdessä. Mutta elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee.
Sali hiljeni.
— Niinpä päätin, ettei tämä paikka jää vain minulle. Olen lahjoittanut osan kartanosta maksuttomaan kesäleiritoimintaan lapsille, jotka ovat menettäneet vanhempansa, ja perheille, jotka tarvitsevat hengähdystauon. Ovet ovat auki niille, joilla ei ole paikkaa, jonne mennä.
Aplodit nousivat kattoon. Ihmiset seisoivat. Tommi seisoi eturivissä liikkumatta, silmät kosteina.
Gaalan jälkeen hän tavoitti minut eteisaulassa.
— Äiti…
Käännyin.
— Anna anteeksi.
— En mä tiedä, mitä sä et tiennyt.
— Sitä… kun sä ostit sen kartanon.
Hymähdin.
— Ja jos olisit tiennyt? Olisitko sä kutsunut mut?
Hänen hartiansa lysähtivät.
— Jo olisin…
Pudistin päätäni.
— Just se tässä on ongelma.
Hän purskahti itkuun.
— Mä olin typerä.
— Et ollut. Annoit vaan toisen päättää, mikä on sun äidin paikka elämässäsi.
Taaempaa lähestyi Krista, silmät punaisina.
— Rouva Koskela… pyydän anteeksi.
— Kuulin.
— Me… tehtiin virhe.
— Te ette tehneet virhettä. Te teitte valinnan. Ja valinnalla on aina seuraukset.
Puoli vuotta myöhemmin Aurinkoniemessä käynnistyi ensimmäinen kesäleiri. Pihalla raikui nauru, laiturilla kolahteli soutuvene, ja lasiverannalla vanhempi pariskunta joi kahvia. Juuri tällaiseksi olin paikan kuvitellut. Elämän pesäksi.
Eräänä aamuna portille kaarsi auto. Tommi nousi ulos, ja vierestä hypähti Aaro, kymmenvuotias, tukka pystyssä.
— Mummi! Saanko mä nähdä koko kartanon?
Halasin poikaa.
— Saat.
Kävelimme lehmusrivistöä alas. Tommi seurasi muutaman metrin päässä. Kun Aaro pinkoi edeltä kirjastoon, poikani sanoi matalalla äänellä:
— Mä en pyydä, että kaikki palaa ennalleen.
— Niin.
— Haluun vaan olla sun poikasi.
Tuijotin häntä. Sitten vastasin:
— Se ei oo musta kiinni. Se on sun valinta, Tommi.
Hän nielaisi.
— Tule. Keitetään kahvit.
Kävelimme kohti lasiverantaa, missä vanha Arabian kuppi odotti pöydällä. Otin sen käteeni, kaadoin termospullosta kahvia. Tommi pysähtyi viereen.
— Muistatko tuon kupin? hän kysyi.
Kohautin hartioitani.
— Aina.
Hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin pienen paperin. Se oli piirustus — sama kuin se, jonka hän oli tehnyt viisivuotiaana, joulukuusen edessä. Ojensi sen minulle.
— Löysin sen vanhasta laatikosta. Halusin tuoda sen takaisin.
Otin piirustuksen. Reunat olivat rispaantuneet, mutta kuusi erottui selvästi.
Sitten hän sanoi: — Ehkä mä voin joskus tulla takaisin. Ei kartanon takia. Vaan…
Vein sormeni kupin särölle.
— Kahvi jäähtyy.
Hän naurahti. Pitkästä aikaa se ei kuulostanut harjoitellulta.
Laiturilta kuului Aaro:n huuto: — Mummi! Vene oottaa!
Tommi kääntyi katsomaan poikaansa, sitten minua.
— Mennäänkö?
— Mennään.
Kävelimme rantaan. Tommi työnsi veneen vesille. Istahdin peräpenkille, vanha kuppi yhä kädessäni. Aaro nojasi laitaan ja osoitti sormellaan saarta. Poikani tarttui airoihin, ja vesi alkoi solista. Aurinko välkkyi Saimaalla.
