Hannele seisoi pihalla ja katseli, kuinka ventovieraat kohottivat lasejaan hänen keittiössään. Ikkunoiden läpi näkyi, miten joku laski likaisen oluttuopinsa suoraan valkoiselle tammipöydälle — sille, jonka Mika oli hionut käsin viime keväänä. Ilmassa leijui grillin käryä ja joku oli jättänyt kengät eteisen marmorilaatoille, vaikka ovella oli kenkäteline.
Puolitoista vuotta sitten tässä paikalla oli homehtunut kalastusmökki, jonka ikkunat olivat laudoilla umpeen naulattu.
Mika myi moottoripyöränsä, Hannele otti palkatonta vapaata koko elokuun. He kantoivat pontikkahöyrystä lahonneet lattialankut pihalle traktorin peräkärryyn, tilasivat K-Raudasta kipsilevyä ja eristeitä, vetivät itse sähköjohdot ja vesiputket. Joka viikonloppu. Sateessa ja paarmojen keskellä. Kun muut lähtivät mökille rentoutumaan, he lähtivät mökille töihin.
Nyt siellä grillattiin. Joku oli ottanut Mikan äidin, Eevan, mukaan kuvaan. Seisoi olohuoneessa baaritiskin edessä ja nauroi pää kenossa.
— Älä seiso ovella kuin vieras, kuului jostain sivulta.
Terassin lasiovi liukui auki ja Sanna astui esiin punaviinilasi kädessä. Mikan pikkusisko. Hänellä oli uusi polkkatukka ja vyötäröllä sellainen silkkinen kotelomekko, jota ei pueta grillaamaan.
— Meillä on tässä Juhon ylennystä juhlittu. Sisälle ei nyt mahdu, joten te voitte yöpyä vanhalla puolella. Siellä on kaasupullo ja kamiina, keitätte vaikka kahvia.
Hannele näki Mikan hartioiden jännittyvän.
— Vanhalla puolella? Siellä ei ole ikkunoissa edes listoja, Mika sanoi hiljempaa kuin Hannele odotti.
Sanna kohautti olkapäitään. — Eihän siellä asuta. Yhden yön kestää.
— Ja montako yötä tämä teidän juhlaporukka aikoo olla? Hannele nyökkäsi olohuoneeseen päin.
Sanna otti hörpyn viiniä ja katsoi häntä mietteliäästi, kuin olisi vasta nyt huomannut. — Ainakin juhannukseen asti. Kai se teille sopii.
— Tämä on meidän talomme, Hannele sanoi.
— Älä nyt viitsi.
— Tämä on meidän talomme, hän toisti. — Me rakensimme sen. Me maksoimme jokaisen ikkunan, jokaisen listan, tuon grillin ja tuon keittiön ja tuon saunan lauteet. Me vedimme sähköt kun sinä olit Thaimaassa.
Sannan ilme ei värähtänyt. — Sähköt maksoi silti se kunnan liittymismaksu, jonka äiti hoiti.
— Viisisataa markkaa viisi vuotta sitten. Meidän osuus oli yli kahdeksankymmentätuhatta.
— Kukaan ei pakottanut.
Takaovi kävi ja Eeva asteli pihalle. Hän katsoi Mikaa, sitten Hannelea, eikä tervehtinyt.
— Taasko te kinastelette? Sisällä juhlitaan.
— Äiti, meitä ei päästetä omaan taloomme.
— Ei tämä ole mikään «oma talo», Eeva vastasi ja pyyhkäisi kosteita sormiaan liinaan. — Tontti on minun nimissäni ja tehdään päätökset yhdessä. Sanna kutsui vieraita, ei se ole vakavaa.
— Vakavaa? Hannele astui askeleen eteenpäin. — Meille soitettiin tänään, ettei autoa saa jättää pihaan, koska se on varattu. Meidän autolle, omalle pihalle. Se pelasti Mika melkein vuoden palkalla rakennettua taloa.
— Elä nyt paisuttele.
— Paisuttele? Hannele osoitti sormellaan olohuoneen nurkkaa, jossa joku nuori mies läiskäytti ketsuppitahran valkoiselle seinälle eikä edes huomannut. — Tuo on meidän olohuoneemme.
Eeva tuhahti ja kietoi neuletakin tiukemmin ympärilleen. — Kuule Hannele. Tontti on minun. Sinä olet tullut tähän sukuun. Mika on poikani, mutta sinä et tarvitse avainta joka paikkaan.
Mika katsoi äitiään pitkään. — Tämä oli minunkin unelmani, äiti.
Eeva empi hetken. Sitten hän huokaisi. — No niin, olkaa nyt tämän yön rauhassa. Huomenna vieraat lähtevät.
Hän kääntyi ja palasi sisälle. Ovi kävi lukkoon — heidän oma ovensa, johon he olivat asentaneet Arabiankosken tammikuussa. Avain kädessä.
—
Hannele istui vanhan puolen sohvalla, jonka jouset painoivat selkään. Kamiina humisi. Ikkunoista veti. Mikan hengitys kuului hitaana ja epätasaisena, hän istui lattialla selkä seinää vasten ja pyöritteli kännykkää käsissään.
— Pankkikortti kävi maanantaina kattona, hän sanoi vihdoin. — Toinen erä jäi maksamatta.
Hannele tiesi siitä. He olivat sopineet, että kesäkuun toisella viikolla hoidetaan loput ikkunoista ja samalla vaihdetaan eteisen paneelit. Nyt ne rahat olivat kiinni siinä, ettei Mika saanut työpaikan luvattua etua ennen syksyä, ja Hannele oli juuri juuri ilmoittautunut työttömäksi kuntaan.
— Raha ei ole se suurin ongelma, Hannele sanoi hiljaa.
— Tiedän.
— Se nainen takertuu sinuun ja Sanna tekee mitä lystää. Me emme ole heille sukua, me olemme työvoimaa.
Mika nousi ja heitti puun kamiinaan. Kipinät räsähtivät luukun reunoille ja sammuivat. — Tontti on äidin nimissä. Se on juridisesti hänen ja minä olen vain…
— Se on juridisesti hänen, Hannele toisti. — Mutta meidän postilaatikko on edelleen seinässä ja meidän saunan kiukaassa on meidän kiuaskivet. Eikös sekin merkitse jotain.
Mika katsoi häneen. — Säästötilit tyhjeni eilen illalla.
Hannele nousi ja käveli ikkunaan. Vanhan puolen veranta avautui suoraan isolle pihalle, jossa auton takavalot syttyivät — joku lähti hakemaan lisää juomaa.
— Huomenna, Hannele sanoi, — menemme pankkiin. Otamme esiin kaikki kuitit, remontin paperit, sähkösopimuksen, vesiliittymän. Kaiken mitä olemme tähän laittaneet. Ja sitten menemme asianajajalle.
Mika kääntyi. — Älä vedä lakimiehiä tähän.
— Miksi en?
— Koska se on äiti.
Hannele käveli takaisin sohvalle ja istui hänen viereensä. — Sinun äitisi, Mika. Sinun äitisi, joka vaihtoi lukon. Sinun siskosi, joka kutsuu viikonlopuksi kaksikymmentä vierasta ilmoittamatta. Sitä minä en ole menettämässä. Mutta en taloakaan.
—
Aamulla satoi. Suuret sadepisarat takoi pressukatokseen, kun Mika puki takkinsa ja Hannele etsi kuitteja mappi toisensa perään.
Kun he astuivat isolle pihalle, grillin ääressä nukkui kaksi vierasta keinutuolissa. Pöydällä oli tyhjiä siideripulloja ja lätäkössä makasi märkä sanomalehti. Etuoven lukko oli edelleen vaihdettu, mutta avaimenreiästä näkyi eteisen valo.
Oli aika soittaa.
Hannele näppäili numeron. Se oli soitto kuntaan, sitten pankkiin, ja lopulta varatuomari Holappa Kyröntieltä. Mika seisoi hiljaa vieressä, kädet taskussa.
Kolme päivää myöhemmin posti toi kirjeen. Siinä ilmoitettiin, että kaikista rakennuskustannuksista on olemassa tositteet ja puolet kiinteistöstä on sellainen omistusosuus, jota ei vain hävitetä.
Eeva luki kirjeen ja istui keittiönpöytään — siihen samaan valkoiseen tammipöytään, jossa ketsuppiläikkä oli jo kellastunut. Sanna seisoi ikkunan ääressä ja poltti paperia katseellaan.
— Te ette voi tehdä tätä, Eeva sanoi. — Tämä on meidän maatamme, tämä tontti on ollut minun äidilläni ja…
— Ja meidän rahoillamme, Hannele vastasi, — siitä tuli talo. Ei sinun äitisi pystyttänyt näitä seiniä. Me pystytimme.
— Tuhositko sinä nyt koko suvun, Mika? Sanna tiuskaisi. — Soitit lakimiehelle oman äidin selän takana vain siksi, ettette päässeet nurkkaan nukkumaan?
Mika katsoi siskoaan suoraan. — Sinä et puhunut minulle kertaakaan silloin kun minä kannoin laastisäkkejä. Nyt puhut.
— Minä…
— Me emme lähde tästä talosta, Mika sanoi ja laski kätensä pöydälle. — Emme lähde. Mutta me emme myöskään halua, että täällä grillataan kun me olemme poissa. Tästä lähtien avain on meillä. Ja varauslistan pitäminen loppuu.
Eeva oli vaiti pitkään. Ulkona sade yltyi ja Sanna käveli ovelle, veti takin naulakosta ja katosi pihalle.
Eeva nousi. Katsoi keittiötä, ikkunoita, lattialistoja — kuin vasta nyt näkisi ne.
— Minä kuvittelin, että tämä olisi meidän kaikkien, hän sanoi hiljaa. — Että täällä olisi aina tilaa tulla.
— Niin minäkin kuvittelin, Mika vastasi.
Eeva otti käsilaukkunsa pöydältä. Käveli ulos eikä katsonut taakseen.
Keittiöön jäi vain sateen ääni ja se kellastunut läiskä, jonka Hannele pyyhki pois kostealla rätillä ennen kuin istui juomaan aamukahvia omassa talossaan.
