Kolme kynttilää. Yksi jokaiselle vuosikymmenelle, jotka olin elänyt ilman omaa kotia. Marja sytytti ne yksi kerrallaan keittiönpöydällä, ja jokainen pieni liekki nytkähti vedossa ikkunasta, josta näkyi Tampereen marraskuinen pimeys.
— Lopeta. Lopeta heti paikalla se rahan lähettäminen, — Marja sanoi ja löi kämmenen pöytään niin että lusikka kilahti kahvikupissa. — Kuvitteletko tosiaan, että he jonain päivänä soittavat ja sanovat ”kiitos äiti”? Eivät soita. Herää jo.
Marja oli ainoa ystäväni. Yhdessä me hangattiin käytäviä Tukholman sairaalassa, yhdessä jaettiin lounasrasiat, yhdessä itkettiin niitä iltoja kun koti-ikävä puri luihin saakka. Nyt hän istui minua vastapäätä pienessä yksiössäni Hervannassa ja katsoi minuun sellaisella raivolla jota voi tuntea vain toinen nainen joka on nähnyt kaiken saman.
Minä katsoin kynttilöitä. Viisikymmentäviisi vuotta. Juhlapäivä jona koti yleensä täyttyy lastenlasten naurusta ja puhelin piippaa onnittelutekstejä. Minun puhelimeni makasi pöydän kulmalla mustana lasilevynä joka ei värähtänyt kertaakaan. Ei värähtänyt vaikka olin tuijottanut sitä koko päivän.
Kaksi poikaa. Kaksi aikuista miestä — Joona Lahdessa, Aleksi Turussa. Kummallakin oma perhe, oma talo, oma auto. Ja minä täällä, yksiössä jonka vuokraan meni kahdeksansataa euroa kuussa, ja silti joka ikinen palkkapäivä tilasin heille kummallekin kaksisataaviisikymmentä euroa.
Joka ikinen palkkapäivä. Kahdenkymmenen vuoden ajan.
Marja joi kahvinsa loppuun ja katsoi minua mukin reunan yli. Hän oli jo sanonut kaiken sen minkä minäkin tiesin. Että olin ostanut heidän hyväksyntäänsä. Että he eivät tulisi soittamaan. Että minä olin se joka maksoi ja maksoi jostain mitä en ollut edes rikkonut.
Mutta se tunne — se syyllisyyden musta möykky pallean alla — ei irronnut järkipuheella.
—
Minä en koskaan omistanut omaa kotia lapsuudessa. Äiti kuoli kun olin viisivuotias, isä lähti juomaan ja katosi pian perään. Minut otti kasvatikseen isän serkku, Hilja-täti, jolla oli kolme omaa lasta ja pieni maatila Kangasalan takana. Täti ei ollut julma. Hän ei lyönyt eikä huutanut. Mutta hänellä ei ollut minulle mitään ylimääräistä — ei aikaa, ei huomiota, ei sitä lempeyttä jota pieni tyttö tarvitsee.
Nukuin tuvassa penkillä vanhan porontaljan alla. Talvisin ikkunasta veti, ja minä painoin kasvot kylmää lasia vasten ja kuvittelin itseni taloon jossa minä itse olin emäntä. Talo jossa kukaan ei laskenut leivänpaloja eikä huokaillut kun pyysin lisää puuroa. Talo jossa minä en ollut ylimääräinen.
Täti naitti minut kahdeksantoistavuotiaana naapurin Eerolle. Ei sitä sanottu naittamiseksi — sanottiin että ”sopiva tilaisuus” ja ”hyvä talo”. Mutta minä tiesin. Olin taakka josta piti päästä eroon.
Eero oli kaksitoista vuotta vanhempi, hiljainen ja raskastekoinen mies jonka kädet haisivat traktorin öljylle. En rakastanut häntä. En oppinut rakastamaan sittenkään kun synnytin hänelle kaksi poikaa yhdeksäntoista- ja kaksikymmentäyksivuotiaana.
Eeron äiti asui samassa talossa. Hän ei koskaan korottanut ääntään minulle, ei kertaakaan kahdessakymmenessä vuodessa. Sen sijaan hän katsoi. Katsoi kun leivoin leipää, katsoi kun pesin pyykkiä, katsoi kun putsasin perunoita — ja jokainen katse sanoi että mikään minkä tein ei ollut tarpeeksi hyvää. Iltaisin hän odotti Eeron tulevan pellolta ja vei tämän kamariin puhumaan. Ja Eero tuli sieltä aina samanlaisena — ei vihaisena, vaan pettyneenä. ”Äiti sanoi ettet tänään jaksanut kitkeä porkkanapenkkiä loppuun.” Se ei ollut syytös, se oli toteamus. Asia joka piti korjata.
Minä korjasin. Korjasin kaksikymmentä vuotta.
Kun Joona täytti kahdeksantoista ja muutti Lahteen ammattikouluun, talo hiljeni. Aleksi lähti perässä kaksi vuotta myöhemmin Turun yliopistoon. Ja minä jäin sinne keittiöön, Eeron ja hänen äitinsä kanssa, kolme ihmistä joilla ei ollut enää mitään yhteistä paitsi seinät ja ne perunat jotka piti kuoria.
Neljäkymmentävuotiaana minä pakkasin laukun ja sanoin lähteväni Ruotsiin töihin. Sanoin tienaavani uutta taloa varten. Eero nyökkäsi. Hänen äitinsä sanoi ”no, sehän on hyvä”.
He eivät kysyneet milloin tulen takaisin.
—
Ruotsissa opin kolme asiaa. Opin että pärjään yksin. Opin että ystävyys voi olla syvempää kuin sukulaisuus. Ja opin että raha jota ei koskaan ole ollut tuntuu ihmeelliseltä silloin kun sitä yhtäkkiä on.
Tein töitä. Kahdeksan vuotta pesin lattioita, vaihdoin vaippoja dementoituneille vanhuksille, heräsin aamuviideltä bussiin ja palasin illalla jalat turvonneina. Joka kruunu minkä sain, meni pankkitilille. Ja kun tilillä oli tarpeeksi, ostin tämän yksiön Hervannasta. Pienen, mutta omani. Ensimmäisen kodin jonka seinät olivat minun.
Eero erosi minusta puhelimitse kuuden kuukauden jälkeen kun kotiin ei tullut yhtään rahalähetystä. Hänen äitinsä oli takana — tiesin sen kun kuulin hänen hengityksensä taustalla. Minä suostuin eroon heti. En tuntenut surua. Tunsin vain sen oudon keveyden kun jokin pitkään puristanut ote vihdoin hellittää.
Mutta he tekivät jotain mitä en osannut odottaa.
He puhuivat pojat ympäri.
En tiedä mitä sanoja he käyttivät. En tiedä montako iltaa he istuivat ja kertoivat Joonalle ja Aleksille miten heidän äitinsä oli hylännyt perheen, karannut Ruotsiin elämään herroiksi, välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestään. Minä en ollut paikalla puolustautumassa.
Pojat lakkasivat vastaamasta puheluihin. Lakkasivat kutsumasta jouluksi. Kun Joona meni naimisiin, sain kutsun sijaan kuvan Facebookissa — yhteinen ystävä oli merkinnyt minut kommentissa. En tiennyt edes miniäni nimeä ennen kuin luin sen siitä päivityksestä.
Ja silti minä lähetin rahaa.
Aloitin lähettämisen heti kun palasin toiselle työkomennukselle Ruotsiin. Ajattelin että jos näytän heille etten ole unohtanut, jos todistan että välitän, jos maksan takaisin sen ajan jonka olin poissa — he heltyisivät. Soittaisivat. Antaisivat anteeksi.
Kaksisataaviisikymmentä euroa kuussa kummallekin. Viisisataa yhteensä. Enemmän kuin oma ruokabudjettini.
He nostivat rahat automaatista tunnin sisällä tilisiirrosta. Mutta puhelin ei soinut.
—
Syntymäpäiväiltana tapahtui jotain mitä en ollut kokenut koskaan aiemmin. Marja lähti yhdeksän aikaan, halasi minua ovella ja sanoi ”et ole velkaa kenellekään”. Minä istuin keittiössä ja katsoin niitä kolmea kynttilää. Yksi niistä oli palanut loppuun ja sammunut.
Pöydällä oli myös pieni täytekakku jonka Marja oli tuonut. En ollut jaksanut syödä siitä kuin yhden palan. Mansikkaa ja kermavaahtoa — sellaista mitä Suomessa syödään kesällä, ei marraskuussa kun räntä piiskaa ikkunaa.
Ja sitten mieleeni tuli se yö Kangasalla.
Olin ehkä kuusitoista. Oli juhannus, ja tädin omat lapset olivat saaneet uudet mekot. Minä olin saanut repiä rikkaruohoja perunamaasta koko päivän. Illalla kun kaikki olivat saunassa, minä istuin yksin portailla ja katsoin taivaalle joka ei koskaan tummunut. Ja lupasin itselleni: minulla tulee olemaan koti. Minusta tulee emäntä. Minua ei enää koskaan kukaan katso niin kuin olisin ylimääräinen.
Olin pitänyt sen lupauksen. Tämä yksiö oli minun. Pankkitilillä oli vielä puskuria. Olin maksanut jokaisen euron itse.
Mutta mitä minä olin maksanut pojilleni? Ja mistä?
Nousin ja menin tietokoneelle. Avasin verkkopankin. Katsoin tilisiirtohistoriaa — rivi toisensa perään, kuukausi toisensa perään, kaksikymmentä vuotta. En ollut koskaan laskenut kokonaissummaa. Nyt tein sen.
Kun näin luvun, laskin lasit pöydälle ja hieroin ohimoita.
Se vastasi uutta autoa. Tai käsirahaa omakotitalosta. Tai kuuden vuoden vuokria tästä yksiöstä.
Suljin selaimen. Avasin puhelimen. Katsoin viestikenttää. Ei mitään. Ei ”hyvää syntymäpäivää”. Ei ”soitellaan”. Ei edes hymiötä.
Ja sitten, ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, minä en tuntenut syyllisyyttä. Tunsin jotain polttavaa, kirkasta, terävää kuin pakkasilma.
—
Seuraavana aamuna puhelin soi.
Joona. Kahdeksalta aamulla. Normaalisti hän ei soittanut koskaan ennen puoltapäivää — eikä koskaan syntymäpäivänä.
— Äiti, — hän sanoi, ja äänessä oli se sama kireä sävy jonka olin oppinut tunnistamaan. — Kolmaskymmenes päivä oli eilen. Rahaa ei ole tullut.
Nojasin keittiön työtasoon. Ikkunan takana satoi räntää ja ratikka kilisi Hämeenkadulla — se sama ääni jonka olin kuullut joka aamu kymmenen vuoden ajan.
— Tiedän, — sanoin.
Linjalla oli hiljaista. Kuulin miten hän hengitti. Kuulin taustalta television — aamu-tv:n tutut äänet.
— Niin… milloin se tulee? — hän kysyi. Ei ”hyvää syntymäpäivää myöhässä”. Ei ”anteeksi etten soittanut eilen”. Pelkkä kysymys rahasta.
Katsoin jääkaapin ovea. Siinä oli magneetti jonka olin ostanut Tukholman vanhasta kaupungista kymmenen vuotta sitten, ja valokuva Aleksin lapsesta jonka nimeä en tiennyt. Kuva oli leikattu Facebookista, reunat repsottivat.
— Ei tule, — sanoin.
Joona ei vastannut heti. Kuulin miten hän siirtyi toiseen huoneeseen, television ääni vaimeni.
— Mitä tarkoitat ettei tule?
— Tarkoitan ettei tule enää koskaan, — sanoin. — En lähetä enää yhtään euroa. En sinulle enkä Aleksille.
— Mitä helvettiä, äiti?
— Kaksikymmentä vuotta, — sanoin. — Kaksikymmentä vuotta olen maksanut teille jotain mitä en ole teille velkaa. Minä en hylännyt teitä. Minä lähdin töihin koska minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Mutta te ette ole koskaan kysyneet. Ette ole koskaan kuunnelleet. Te vain nostitte rahat.
— Isä sanoi…
— Isänne valehteli, — katkaisin. — Ja te uskoitte koska se oli helpompaa.
Linja oli hiljaa. Ajattelin että hän katkaisee puhelun. Että tämä on loppu.
Mutta sitten hän sanoi jotain mitä en odottanut.
— Me… ei me tiedetty. Isä sanoi että sinä lähdit jonkun miehen perään. Että et halunnut enää nähdä meitä.
Hengitykseni pysähtyi.
— Että minä lähdin… miehen perään?
— Niin hän kertoi. Aina. Joka kerta kun sinusta puhuttiin.
Puristin puhelinta niin kovaa että sormiin sattui. Eeron äiti. Tietenkin. Ei riittänyt että he myrkyttivät avioliiton — heidän piti tuhota kaikki.
— Minä olin Tukholman sairaalassa pesemässä lattioita, — sanoin hitaasti. — Heräsin aamuviideltä. Vaihdoin vanhusten vaippoja. Söin eineskeittoa yksin vuokrayksiössä. Sen minä tein. Ja minä lähetin teille puolet kaikesta mitä tienasin.
Joona ei sanonut mitään. Sitten kuulin miten hän nielaisi.
— Miksi et kertonut?
— Koska te ette halunneet kuulla.
—
Lopetimme puhelun. Istuin pitkään paikallani ja katsoin miten räntä suli ikkunalasiin. Käsi tärisi, mutta se oli erilaista vapinaa kuin ennen — ei syyllisyyttä, vaan vapautumista.
Iltapäivällä ovi soi.
Marja seisoi käytävässä kahden muovikassin kanssa. ”Minä ajattelin että syödään tänään kunnolla”, hän sanoi ja marssi sisään. ”Ja kerro mitä tapahtui.”
Kerroin. Puhelusta. Siitä mitä olin sanonut. Siitä mitä Joona oli sanonut.
Marja kuunteli leikkaamatta mitään, ja kun lopetin, hän sanoi: ”No vihdoin.”
Söimme lohikeittoa ikkunan ääressä. Marja kertoi työstä, jostain uudesta hoitajasta joka ei osannut nostaa potilaita oikein. Puhuimme aivan tavallisista asioista. Ulkona taivas oli jo tumma, ja Hämeenkadun valot heijastuivat märkään asfalttiin.
Kun Marja oli lähdössä, hän kääntyi ovella.
— Mitä aiot tehdä nyt?
Katsoin ympärilleni pienessä yksiössä. Seinällä oli mosaiikkitaulu jonka olin ostanut kirpputorilta kuusi vuotta sitten — kuva purjeveneestä auringonlaskussa. Ikkunalaudalla orvokki jonka olin kasvattanut pistokkaasta. Keittiön kaapissa levyllinen Marjan tuomaa mustikkapiirakkaa.
— En tiedä, — sanoin. — Mutta tällä kertaa se on minun päätökseni.
Seuraavana aamuna puhelin soi uudestaan. Aleksin numero.
Katsoin sitä pitkään ennen kuin vastasin. Ja kun vastasin, ääneni oli rauhallinen.
— Haluatko kuulla mitä Tukholmassa oikeasti tapahtui? — kysyin.
Hiljaisuus. Sitten:
— Haluan.
Ja minä kerroin kaiken. Alusta loppuun. Tällä kertaa kukaan ei keskeyttänyt.
