Joku koputti eteisen oveen juuri kun äiti oli kaatamassa kahvia kuppeihin. Vanerikaapin kello näytti varttia yli kuusi. Isä kääntyi tuolissaan, pyyhki sormenpäillään pöydälle varisseita korppujauhoja ja katsoi minua pitkään — sellaisella ilmeellä jota en ollut nähnyt sitten viime joulun, kun naapurin Aaltonen ajoi lumiauran peruuttamalla postilaatikkoomme.
Kyseessä oli tietysti Joona, pikkuveljeni. Hän seisoi kynnyksellä Piian, vaimonsa, kanssa. Piia piti sylissään Untoa, heidän vuoden ikäistä poikaansa, mutta katse haravoi eteisen seiniä jo valmiiksi omistajan elkein.
— Me ollaan mietitty, Mika. — Joona veti tuolin alleen ja istui hajareisin, kuin olisi jo päättänyt kaiken. — Piian kanssa. Äitikin tietää. Me tarvitaan tämä asunto.
Kahvikuppi pysähtyi puolitiehen huulille.
— Mikkojärvenkatu 7:n asunto, tarkoitat? Vanhempiesi koti? Se, jossa me kasvettiin? — laskin kupin varovasti pöydälle. — Jatka toki.
— Älä nyt tuolla tavalla, Mika. — äiti veti villatakkia tiukemmin ympärilleen. — Joona ja Piia asuvat yksiössä Matinkylässä. Untolla ei ole omaa huonetta. Piia on ihan lopussa siihen ahtauteen. Me ollaan isän kanssa puhuttu, ja…
— Te olette puhuneet? Isä, sinäkö myös? — käännyin isään päin. Hän ravisti päätään hitaasti ja nosti kätensä pystyyn kuin sanoakseen: en minä tähän sekaannu.
— Isä ymmärtää, kyllä se ymmärtää, vaikka onkin hiljaa! — äiti heilautti kättään. — Me muutettaisiin sinne Matinkylän yksiöön. Kahdelle vanhuksellehan se riittää loistavasti. Ei me enää mitään neljää huonetta tarvita, täällä Makkaramäen rauhassa. Joona tarvitsee tilaa nyt kun lapsi on pieni.
Laskin kahvilusikan pöydälle niin että se kilahti.
— Minulla on neljäsosa tästä asunnosta, äiti. Lain mukaan. Oletko kysynyt minulta mitään?
Joona naurahti — sellainen lyhyt, ilkeä naurahdus.
— Sulla on omakotitalo Palokassa. Viisi huonetta ja pihasauna. Mihin sä muka tätä neljännestä tarvitset? Kadehdi vaan kun meillä on lapsi ja te ette saa aikaiseksi.
— Joona, lopeta. — Piia mulkaisi miestään, mutta hänen äänensävynsä ei ollut erityisen tiukka. Enemmänkin teatteria.
— Lapsen hankkiminen ei ole syy viedä vanhemmilta heidän kotiaan. — nousin seisomaan. Keittiön pöytä natisi. — Me oltiin Laurin kanssa kuusi vuotta vuokra-asunnoissa ennen kuin saatiin omaa. Ekassa kämpässä Leppävedellä haisi jatkuvasti märkä koira, vaikka talossa ei edes ollut koiraa. Kukaan ei antanut meille penniäkään. Isä ja äiti antoivat sulle kymppitonnin käsirahaan, Joona, kun ostitte sen Matinkylän yksiön. Muistatko? Ja nyt se tuntuu pieneltä.
— Niin no, siitä on jo neljä vuotta! — Joona levitti käsiään. — Tilanne on muuttunut. Eikä niitä rahoja tarvitse palauttaa, nehän oli lahja.
— Lahja. Tietenkin. — kävelin ikkunan luo. Ulkona vastapäisen kerrostalon rappukäytävässä vilkkui rikkinäinen loisteputki. — Tehdäänpä näin. Minä en suostu tähän vaihtoon. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa, Joona: joko maksat minulle osuuteni käyvän markkinahinnan mukaan, Jyväskylän keskustan nykytason mukaisesti, tai sitten tätä asiaa ei oteta enää puheeksi. Koskaan.
— Sä olet aivan sairas. — Joonan ääni kohosi. — Mistä muka repisin sellaiset rahat? Haet vaan kostoa siitä että teillä menee huonommin.
— Meillä menee oikein hyvin. Ansaitusti. — avasin jääkaapin, otin maitopurkin, kaadoin kahviin. Käsi ei vapissut. — Ja jos te yritätte tätä vaihtoa ilman minun kirjallista suostumustani, haastan teidät oikeuteen. Taloyhtiön paperit ovat kunnossa, isännöitsijä on naapuri. Siinä menee vuosi ja kulutat enemmän asianajajaan kuin mitä se osuus on arvoinen.
Joona tempaisi takkinsa tuolin karmilta niin että kuppi kaatui. Kahvi levisi pöydälle, pysähtyi servetin reunaan.
— Sä tapat mun perheen! — hän huusi ja paiskasi oven perässään. Rappukäytävästä kantautui hetken päästä Piian korkokenkien kopinaa ja vaunujen rämähdys betoniportaisiin. Sitten tuli hiljaista.
Äiti itki. Isä istui edelleen pöydän päässä, katsoi minua, nyökkäsi. Kello tikitti puoli seitsemää. Lähdin kotiin, Palokkaan.
Lauri odotti eteisessä. Hänellä oli villasukat jalassa ja kädessään kaksi pulloa Lapin Kultaa.
— Päättele itse lopputulos. — hän ojensi toisen pullon.
Kerroin kaiken: Joonan vaatimukset, äidin kyyneleet, Piian ilmeen, sen miten isä ei sanonut mitään mutta katsoi minua.
— Kuule. — Lauri pyöritteli pulloa kämmenissään. Seisoin edelleen eteisen kylmällä laatalla. — Mun vanhemmat antoi meille ne 15 000 euroa silloin kun ostettiin tätä. Sun isä ja äiti antoivat Joonalle jo käsirahan. Nyt Joona haluaa lisää. Koska se loppuu?
— Ei koskaan, jos siihen suostuu.
Seuraavina viikkoina Joona esti minut kaikkialla. Puhelin ei soinut, paitsi kun isä soitti. Hän puhui aina hiljaa, kuin salaliittolainen.
— Äiti on edelleen surullinen. Mutta kestää kyllä. Joona ei ole käynyt täällä. Piia on kuulemma pakannut laukkunsa kahdesti ja lähtenyt äitinsä luo Vaajakoskelle.
— Kestä, isä. Kyllä tämä tästä.
Eräänä iltana äiti soitti. Ensin kuului pelkkää niiskutusta, sitten sanat purskahtivat:
— Mika, sinä et rakasta ketään. Joona on veljesi. Unto on veljesi poika. He tarvitsevat tilaa, Piia uhkaa erota, sinä olet pilannut kaiken. Eikö sinulle mikään riitä? Omakotitalo ja kaksi autoa ja vaimokin töissä Kelalla… etkö voisi kerrankin antaa periksi?
Odottelin kunnes hän veti henkeä. Sitten sanoin:
— Äiti. Piialla on vanhemmat. Asuvat kai siellä Vaajakosken kolmiossa, niillä on neljä huonetta joista kaksi tyhjillään. Miksi he eivät vaihda Joonan ja Piian kanssa? Antavat nuorille sen kolmion ja muuttavat itse Matinkylän yksiöön?
Luurin toisessa päässä tuli aivan hiljaista.
— Niin… mutta… — äiti takelteli. — Eihän se nyt ole sama asia. Ne on Piian vanhemmat. Eihän heitä voi vaatia…
— Miksi ei? Teitä voi? — kysyin. — Ajattele rauhassa. Minun päätökseni ei muutu.
Katkaisin puhelun. Lauri nukkui jo, mutta keittiön pöydälle hän oli jättänyt kaneliässän ja viestilapun: *Hyvin tehty. Aamulla puhutaan lisää.*
Isä tuli meille seuraavana sunnuntaina, junalla ja bussilla. Hänellä oli yllään se sama villakangastakki jonka olin ostanut hänelle isänpäivälahjaksi viisi vuotta sitten. Istui kuistilla, joi kahvia ja katseli pihalla olevaa omenapuuta, jossa riippui enää yksi talventörröttäjä.
— Tiedätkö, Mika, — sanoi hän sitten, — se sinun ehdotuksesi Piian vanhemmista.
— Mitä siitä?
— Joona meni kysymään. — isä virnisti ja pyöritteli sokeritonta pastillia sormissaan. — Sunnuntaiaamuna, kahdeksalta. Piian isä oli kuulemma avannut oven verkkarit jalassa ja kuunnellut kymmenen sekuntia. Sitten karjaisi että nuori mies kuvittelee liikoja, ja että jos kerran lapsi on tehty, pitää olla vara asua. Löi oven kiinni.
— Piia? — kysyin.
— Piia kuulemma itki kolme päivää. Mutta ei enää itke meidän takia. Itkee nyt niiden omien vanhempiensa ahneutta. — isä hörppäsi kahvia. — Äitikin on rauhoittunut. Eilen hän tilasi uudet verhot tänne meidän olohuoneeseen, Makkaramäelle. Kukalliset. Vaihdosta ei enää puhuta.
Halasin isää pitkään ennen kuin hän lähti. Bussissa hän istui ikkunan viereen ja vilkutti.
Vuosi kului. Joona ja Piia möivät yksiönsä, ottivat ison lainan ja ostivat valmistumattoman kaksion Tikkakoskelta. He eivät ole puhuneet minulle sanaakaan. Unton kummiutta ei koskaan virallistettu.
Meillä sen sijaan vietettiin tammikuussa ristiäisiä. Meidän esikoinen, Saimi, nukkui Laurin sylissä valkoisessa kastemekossa, ja isä seisoi vieressä selkä suorana. Äiti itki taas, mutta tällä kertaa hän kuiskasi minulle: kiitos.
Nyt kun istumme Makkaramäen keittiössä, saman pöydän ääressä jossa kasvoin, kukaan ei enää ehdota vaihtoja. Isä katsoo telkkaria, äiti kaataa kahvia kukkakuppeihin. Kello tikittää. Ikkunan takana sataa lunta.
