Olin juuri ehtinyt vaihtaa hautajaispuvun verkkareihin, kun ovikello soi. Ajattelin että naapuri tuo sitä lohdutusruokaa jota kaikki tuppaavat kantamaan, vuokaa toisensa perään vaikkei niitä kukaan jaksa syödä. Avasin oven ja näin keski-ikäisen miehen salkkuineen. Tumma puku, vino solmu, väsyneet silmät. Tuoksahti kostealta villalta – toukokuun viima oli vielä pureva Turun saaristossa.
"Olen Arto Mäki, asianajaja", hän sanoi painokkaasti kuin pahoitellen sitä jo etukäteen. "Pekka pakotti vannomaan, etten kerro totuutta ennen kuin tänään. Teillä on oikeus tietää kuka hän todella oli."
Tuijotin miestä. Pekka kuoli tasan viikko sitten pe 13. päivä, sairaalavuoteellaan kello 4:07 aamuyöllä. Olin itse pitänyt häntä kädestä viimeiset kaksitoista tuntia.
"Mitä tarkoitatte?" sain kakistettua.
Asianajaja ei vastannut. Hän ojensi minulle sormenpaksuisen ruskean kirjekuoren, nyökkäsi, ja käveli pois märkää sorapolkua pitkin. Hänen Toyotansa hävisi sumuun kuin mikään tässä tarinassa ei olisi ollut todellista.
En osannut liikkua. Seisoin eteisessä ja puristin kirjekuorta, kunnes sormenpäät valkenivat. Sitten revin kuoren auki.
*"Sinun tapaamisesi ei ollut sattumaa. Olen tuntenut sinut koko elämäsi ajan…"*
Pysähdyin. Hengitys salpautui kurkkuun.
Se mies oli tullut elämääni vuosi sitten, syyskuun puolivälissä. Työskentelin silloin Turun yliopistollisessa keskussairaalassa, saattohoito-osastolla. Ei lääkärinä, ei edes lähihoitajana – pelkkänä vapaaehtoisena, joka istui sellaisten ihmisten vierellä joilla ei ollut ketään muuta. Äitiäni olin hoitanut samalla tavalla kymmenen vuotta aiemmin, siitä se ajatus oli lähtenyt. Kukaan ei saisi kuolla yksin.
Pekka tuotiin perjantai-iltana. Aivosyöpä, glioblastooma. Luki papereista. Viisikymmentäkolme vuotta, entinen merikapteeni, ei perhettä. Hän makasi siinä alumiinisessa sängyssä ja katsoi sadetta joka pieksi ikkunaa. Hän hymyili kun istuin viereen.
"Aika paska säätiedotus", sanoi.
Se oli ensimmäinen lause. Ei valitusta kivusta, ei katkeruutta siitä että maailma oli pettänyt. Paska säätiedotus.
Seuraavina viikkoina aloin käydä osastolla joka päivä, vaikkei minulla olisi ollut vuoroa. Toin karjalanpiirakoita, munavoita, joskus torikahvia. Pelasimme Afrikan tähteä. Hän voitti aina vaikka olin varma että huijasi, ja minä nauroin aina kun hän väitti ettei huijannut.
Kerran kysyin miksei hänellä ollut ketään.
"Oli kerran", hän vastasi. "Mutta meri vei enemmän kuin antoi. Sellaista se on."
Hän puhui lapsuudestaan Paraisilla, myrskyisistä öistä Pohjanmerellä, delfiineistä joita näki Kap Verden edustalla. Hänen äänensä oli käheä, rauhallinen, kuin laiturin narina. Sairauden edetessä ääni hiljeni mutta katse ei sammunut.
Ja sitten eräänä tiistaina – muistan sen täydellisesti, oli juuri sulanut lumi ja pihalla lemusi märkä multa – hän katsoi minua eri tavalla.
"Elli", hän kuiskasi. Minun nimeni on Elina, mutta hän kutsui Elliksi. "Menisitkö kanssani naimisiin?"
Luulin ensin että kuulin väärin. Tarjosin vettä mutta hän pudisti päätä.
"En halua lähteä tästä maailmasta yksin", hän jatkoi. "Sinä olet… sinä olet ainoa joka on katsonut minua ihmisenä sairauden takana. Se on viimeinen unelmani."
Vedin henkeä. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani – en tiennyt itkinkö hänen vai oman puolestani. Tiesinhän minä: hänellä oli päiviä, korkeintaan viikkoja. Silti samassa hetkessä ymmärsin ettei kysymys ollut järjetön. Se oli lahja jonka saatoin antaa.
"Menemmekö huomenna?" vastasin.
Seuraavana aamuna pappi tuli huoneeseen. Ei vieraita – ei kutsuttavia. Minulla oli päälläni valkoinen puuvillapaita, ainoa valkoinen vaatekappale jonka omistin. Kaapissa olisi ollut mustaa ja harmaata ja yksi viininpunainen villapaita, mutta halusin valkoisen. Hän halusi valkoisen.
"Tahdon", sanoi Pekka ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat kuin moneen päivään.
"Tahdon", sanoin minä ja ajattelin: tämä on tärkeintä mitä olen koskaan tehnyt.
Kymmenen päivää myöhemmin hän kuoli.
Istuin nyt olohuoneen lattialla, selkä nojasi sohvaan, ja luin kirjettä eteenpäin. Sanat tanssivat paperilla.
*"Tiedän tämän kuulostaa sekavalta, mutta anna minun selittää. Kun näin sinut ensi kerran, tiesin heti kuka olit. Se tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten…"*
Pyörrytti.
Kaksikymmentä vuotta. Silloin olin kahdeksantoista. Pääsin juuri ja juuri ylioppilaaksi, istuin Turun linja-autoaseman penkillä ja mietin olinko jo hävinnyt elämän pelissä. Vanhemmat sanoivat ettei minusta olisi mihinkään. Että yliopisto on turhaa unelmointia. Että hoitoala oli ainoa mitä naiselle suositeltiin. Olin karannut kotoa ilman takkia, ilman puhelinta, taskunpohjalla neljä markkaa ja risat.
Istuin siinä asemalla kello yhdeltätoista illalla ja tärisin. Ja sitten viereen tuli mies jota en ollut koskaan ennen nähnyt.
*"Et tuntenut minua",* luki kirjeessä, *"mutta minä näin sinut. Kysyin miksi itkit. Sanoit: 'Koska kukaan ei usko minuun.' Vastasin: 'Minä uskon.' Annoin sinulle viisisataa markkaa ja käskin hakea sinne sairaanhoitajakouluun. Lupasin ettei sinun tarvitse maksaa takaisin."*
Laskin kirjeen alas. Muistin sen yön. Jokaisen sekunnin. Vieras mies asematunnelissa, kulunut merimiespusero, syvät uurteet silmissä. Otti lompakostaan seteleitä ja työnsi ne käteeni kuin olisi ostanut lipun jonnekin. "Maksa sitten joskus eteenpäin", hän sanoi ja katosi bussiin jonka määränpäätä en nähnyt.
En koskaan saanut tietää hänen nimeään.
Sitä miestä olin etsinyt mielessäni vuosikausia. Ja nyt hän makasi Nauvon hautausmaalla, miehenä jonka kanssa olin vannonut valat.
Jatkoin lukemista. Pekka kertoi miten vuosia myöhemmin sairastui, sai tietää ettei aikaa ollut paljon, ja alkoi etsiä sitä nuorta naista jolle oli kerran antanut viisisataa markkaa. Halusi tietää mitä tälle kuului.
*"Löysin sinut saattohoito-osaston vapaaehtoisrekisteristä. Luin työhakemuksesi. Siinä luki: Haluan antaa takaisin, koska minullekin annettiin. Silloin tiesin. Sinusta tuli se ihminen joksi uskoin sinun kasvavan."*
En pystynyt enää lukemaan. Itku tukehdutti – ei surun itku, vaan sellainen pohjaton järkytys jonka läpi ei mahdu mitään muuta. Pekka ei pelännyt kuolemaa. Hän järjesti kaiken etukäteen. Hän tuli saattohoitoon, samalle osastolle, leikki ettei tuntenut minua, pyysi naimisiin, ja minä suostuin tietämättä että hän oli sama vieras asematunnelista. Että hän oli se jonka takia minusta ylipäätään tuli tämä ihminen.
Kirjeen viimeinen sivu.
*"En naittanut sinua siksi että pelkäsin kuolla yksin. Naitin sinut koska halusin sinun tietävän: se pieni teko jota et koskaan unohtanut – se joka muutti sinut – tapahtui minun kauttani. Sinä toit valoa viimeisiin päiviini. Annoit minulle rauhan."*
Asianajaja oli jättänyt kirjekuoreen toisenkin paperin. Testamentin liite. Pekka oli määrännyt koko omaisuutensa – pienen saaristolaismökin Nauvosta, säästötilin jolla oli kahdeksankymmentätuhatta euroa – saattohoito-osaston vapaaehtoisohjelmalle. *Jotta muutkin yksinäiset potilaat saavat kokea saman hyvyyden kuin minä*, luki lahjakirjassa.
Ja viimeinen rivi, kuin kapteenin viimeinen lokimerkintä.
*"Älkää muistako minua kuolevana miehenä. Muistakaa minut miehenä, joka löysi rakkauden silloin kun sitä vähiten odotti."*
Painoin kirjeen rintaani vasten. Ulkona sade oli lakannut, ja jostain Paraisten suunnalta pilkahti auringonsäde. Valkoinen puuvillapaita roikkui tuolin selkämyksellä – en ollut pessyt sitä. En pestä.
Nousin ja menin ikkunaan. Saariston yllä lensi lokkiparvi, ne kaartelivat hiljaa.
Seisoin siinä pitkään. Kun lopulta käännyin, vedin puhelimen esiin ja avasin kalenterin. Minulla oli huomenna vuoro saattohoito-osastolla. En aikonut perua.
Kun lähdin osastolle seuraavana aamuna, puin valkoisen puuvillapaidan.
