Otsalamppu suhisi hiljaa ja keuhko-osaston käytävä kylpi sameassa, vihertävässä valossa. Aino veti kumihanskat käsistään ja vilkaisi kelloa. Varttia vaille kahdeksan. Kaksitoista tuntia takana, jalat turvonneet työsukkiin, ja takaraivossa jyskytti tuttu, tylsä kipu, joka tiesi nälkää ja univelkaa. Hän työnsi oven auki ja haukkoi viileää ilmaa. Tampereen ylle oli laskeutunut elokuinen ilta, pehmeä ja lämmin.
Parkkipaikan reunalla nojasi Juhani. Selkä suorana, kädet taskuissa, leuka koholla. Ei vilkuttanut. Ei hymyillyt.
Aino pysähtyi. Juhani ei koskaan tullut vastaan TAYSille.
– Moro, – sanoi Aino, heilauttaen kättään väsyneesti. – Mitä sä täällä? Eikö sulla ollut iltavuoro Valmetilla?
– Kuuntele nyt, – Juhani astui eteen, katkaisten matkan. – Huomenna sä soitat osastolle. Sanot, että irtisanoudut. Sitten sä pakkaat ja muutat Lahteen. Mun porukat tarvii apua, faija on ihan lopussa ja mutsi ei enää pärjää omillaan. Sä rupeat hoitamaan niitä.
Aino räpytti silmiään. Lamppu parkkipaikan yllä surisi kuin kärpänen.
– Siis anteeksi mitä? Kenenkä mä hoidan?
– Mun mutsia ja faijaa. Päätetty homma.
Ilmaus laskeutui heidän väliinsä kuin kivenmurikka. Ei keskustella. Ei kysytä. Päätetty homma, niin kuin työvuorolista, jota ei tarvitse perustella.
– Aika mielenkiintoista, – Aino maistoi sanaa. – Eikö kukaan ajatellut kysyä multa?
– Mitä siinä kyselemään? Sä oot mun vaimo. Tää on perheen asia. Näitä ei kysellä, näitä hoidetaan.
– Hoidetaan, – Aino nyökkäsi hitaasti. – Eli mun perhe on nyt matkalaukku ja aikataulu.
– Älä ala viisastelemaan, – Juhani nyrpisti nenäänsä. – Sä aina alat vääntää sanoja. Mä sanoin asiallisesti. Sä lähdet, ja sillä sipuli.
Ainon sisällä kuohahti, mutta hän piti äänensä pehmeänä. Väsymys auttoi – suuttumus laimeni silkaksi turtumukseksi, ja se teki hänestä rauhallisen.
– Okei, kuule, – hän sanoi. – Ei täällä parkkiksella. Tuu kotiin, juodaan teetä, puhutaan. Ootko sä ees syöny?
– Ei mulla oo aikaa teekutsuille, – Juhani vilkaisi kelloaan. – Mä sanoin pääasian. Sähän kuulit. Tuun illalla.
– Entäs yksityiskohdat? – Aino naurahti, mutta naurahdus oli ohut. – Osoite vaikka. Enhän mä oo koskaan käyny sun porukoilla Lahdessa.
– Myöhemmin, myöhemmin, – Juhani huitaisi kädellään, kääntyi ja käveli autolleen. Ei katsetta olan yli. Ovi kolahti, moottori hyrähti, ja farmari katosi kulman taakse.
Aino jäi seisomaan. Ei vihaa. Lähinnä ällistystä. Miten ihminen, jonka kanssa oli nukkunut samassa sängyssä viisi vuotta, saattoi kuvitella, että toisen elämä on hyllytavaraa?
– Jaaha, – mutisi hän itsekseen. – ”Päätetty homma.”
Hän lähti kävelemään kohti Hatanpään valtatietä. Jalat veivät kahvilaan, koska pää vaati jotain yksinkertaista – lattea, ehkä korvapuustin. Paikassa, jossa hän sai valita.
Kahvila oli melkein tyhjä. Tiskillä häntä vastaan käveli Kaarina, osaston kollega, yhtä väsynyt, yhtä kalpea loisteputken alla.
– No hei! – Kaarina lysähti tuoliin mukanaan kaksi mukia. – Mä oon ihan finaalissa. Kotona odottaa pyykkivuori, lapset syö pelkkiä nakkeja ja Jarmo istuu sohvalla ja miettii, miksi jääkaappi ei täyty itsekseen.
– Mä olin just tulossa samalle linjalle, – sanoi Aino, istuutuen vastapäätä. – Juhani oli mua vastassa parkkipaikalla.
– Juhani? Mitä ihmettä?
– Niin. Se käski mun irtisanoutua ja muuttaa Lahteen hoitamaan sen porukoita.
Kaarina laski mukin pöytään niin että lattea läikkyi.
– Käski? Oikeesti käski?
– Suora lainaus: ”Sä lähdet, ja sillä sipuli.”
– Odota, odota. Eikö niillä oo Juhanin lisäksi se sisko? Mikä sen nimi oli?
– Pirjo. Asuu Hämeenlinnassa.
Kaarina kallisti päätään, ilme tarkkaavainen.
– Eli vanhemmilla on kaksi aikuista lasta. Mutta niitä hoitaa miniä. Menikö mulla jotain ohi?
– Just näin.
– Aino, hei, – Kaarina tarttui häntä ranteesta. – Ne sälytti sulle jonkun toisen murheen. Ne ei oo sun porukat. Sä oot tullu sukuun ulkopuolelta ja susta tehtiin se, joka hoitaa. Aika kätevää.
– Aika kätevää, – Aino myönsi. – Mä just mietin, miten rakkaus omiin vanhempiin loppuu just siihen, mistä oma vaiva alkaa.
– Et kai sä oo lähdössä?
– Näytänks mä siltä, et multa puuttuu oma tahto?
– Et.
– No niin. Lähden korkeintaan toiselle latelle. Ja palaan.
Kotona oli hiljaista ja hämärää. Aino riisui työkengät, keinutti varpaita ja tunsi, miten jalkapohjat vihdoinkin lepäsivät kylmällä lattialla. Sitten puhelin soi. Ruudulla vilkkui Pirjon nimi.
Aino tuijotti sitä hetken, ennen kuin vastasi. Uteliaisuus voitti.
– Aino, ihanaa! – Pirjon ääni valui hunajaa. – Juhani kerto kaiken! Sä oot aivan loistava, ihan kultaa!
– No hei Pirjo. Minkä takia mä oon kultaa?
– No kun sä meet Lahteen! Autat porukoita! Mä huokasin suoraan sanottuna helpotuksesta, sulla ei oo aavistustakaan. Mulla on lapset, työt, talo, mä hajoan ihan kohta.
– Hetkinen, – Aino keskeytti pehmeästi. – Sanoiko Juhani, että mä oon jo lähdössä?
– No tietysti! Se sanoi, et asia on päätetty, sä irtisanoudut huomenna ja muutat. Aino, sä oot niin vastuuntuntoinen, ei kaikki oo.
– Pirjo, – Aino hymyili nyt oikeasti, pieni, kylmä hymy. – Sori, jos pilaan sun valoisan illan, mutta mä en oo menossa minnekään.
Linjalle laskeutui hiljaisuus.
– Miten niin et oo? – Pirjon ääni kuivui.
– Juhani puhuu paljon. Se lupas viime jouluna laittaa tiskikoneen kuntoon. Kone on edelleen rikki. Tää on vähän sama.
– Aino, älä viitti! – Pirjo alkoi puhua nopeasti. – Ne on vanhuksia! Ne tarvii apua! Kuka muu, jos et sä?
– Niin, kukas muu, – Aino sanoi mietteliäästi. – Vaikka oma tytär. Onks käyny mielessä?
– Mä?! Mulla on perhe! Mulla on lapset! Mun koko arki on tässä!
– Ja mulla ei sit oo arkea. Mä oon kätevä. Just niin kuin sanoit. Kuin lahja.
– Sä vääristelet!
– Mä vaan kuuntelen ja toistan, – Aino sanoi rauhallisesti. – No niin, ei mulla muuta. Suukkoja porukoille. Etänä.
Hän katkaisi puhelun ja hengitti ulos. Avain kääntyi lukossa. Juhani tuli eteiseen, potkaisi kengät nurkkaan, marssi keittiöön ja kaatoi itselleen mehua suoraan tölkistä.
– Onko mitään ruokaa? – murahti hän.
– Siinä pöydässä on.
Juhani söi nopeasti, leipää ja kinkkua, pureskellen äänekkäästi. Sitten hän nousi ja katosi makuuhuoneeseen.
Aino kuuli vaatekaapin oven narahduksen.
– Juhani? Mitä sä teet?
– Autan, – Juhani seisoi sängyn vieressä, matkalaukku auki. Hän oli jo heittänyt sinne Ainon villapaidan ja kaksi paria sukkia. – Sulla on huomenna lähtö. Mä oon kiltti mies, pakkaan sun tavarat. Arvosta.
– Arvosta, – toisti Aino, nojaten ovenkarmiin. – Mä en oo sanonut, että lähden.
– Mitä sitä sanomaan? Asia on päätetty. Mä oon jo kertonu kaikille. Mutsille kerroin. Pirjolle kerroin. Ei voi enää perääntyä.
– Ihmiset, – sanoi Aino hiljaa. – Mä oon sit kai se, jonka voi aina pettää.
– Älä ala, – Juhani kääntyi, kädessään Ainon lempihuivi. – Sä aina teet draamaa. Mikä tässä nyt on? Asut vähän aikaa, autat. Ei se oo sulta pois.
– Tiiäkkö mikä on jännä juttu, – Aino risti kätensä ja katsoi matkalaukun kasvavaa vaatekekoa. – Mitä enemmän sä pakkaat, sitä mielenkiintoisemmaks tää menee.
– No niin, – Juhani hymyili, käsittäen kaiken väärin. – Alkaa kiinnostaa. Just niinhän mä sanoin – kyllä sä järkiinnyt.
Ovikello soi. Eteisessä seisoi Risto, Juhanin paras kaveri, entinen työkaveri Valmetilta. Mies, jonka katseessa oli aina punnitseva, raskas levollisuus.
Hän astui sisään, näki matkalaukkusuman ja rypisti kulmiaan.
– Ootteko lähdössä jonnekin? Lomalle?
– No ei, – Juhani taputti kaveria olalle, ylpeänä. – Aino lähtee Lahteen. Hoitamaan mun porukoita.
Risto käänsi katseensa Ainoon. Tämä seisoi seinustalla, olkapää karmia vasten, ilme tyyni.
– Onko tää totta? – Risto kysyi Ainolta.
– Tää on Juhanin suunnitelma, – Aino sanoi. – Mä oon täs suunnitelmassa vaan matkalaukku. En oo antanut suostumusta. En sanomalla, nyökkäämällä enkä räpäytyksellä.
Risto kääntyi hitaasti takaisin Juhaniin.
– Juhani. Käydään keittiössä.
He menivät. Aino ei piiloutunut – hän seisoi kynnyksellä ja kuunteli.
– Mitä sä oikein teet? – Riston ääni oli matala.
– Kuka muu? Pirjolla on lapset. Mä oon töissä. Aino on ainut vapaa ihminen.
– Vapaa, – Risto pudisti päätään. – Ei se oo vapaa. Se on sun elämässäsi se, jolle sälytetään. Mä tiedän mitä on huolehtiminen. Mä kasvatin mun pikkusiskon melkein yksin. Huolenpitoa ei määrätä. Siihen ryhdytään.
– Älä nyt ala saarnaamaan, – Juhani puuskahti. – Sun elämä oli eri, mun elämä on eri. Mä sanon, et se lähtee.
– Ne on sun porukat, Juhani, – Risto sanoi painokkaasti. – Sun ja Pirjon. Jos haluat auttaa, mene itse. Tai jakakaa vastuu. Älkää vierittäkö sitä ihmiselle, joka on tullut sukuun ulkopuolelta.
– Se on mun vaimo!
– Niin on. Ei se oo työjuhta.
Keittiöstä kuului Juhanin kireä hengitys. Aino astui esiin.
– Juhani, – hän sanoi, – mä en oo pölynimuri, jonka voi kaivaa kaapista kun tarvii.
– Ole hiljaa! – Juhani ärähti hänelle. – Me hoidetaan tää.
Risto katsoi ystäväänsä pitkään.
– Sä oot idiootti, Juhani, – hän sanoi. – Ja parantumaton.
Sitten hän nyökkäsi Ainolle ja lähti.
Kun ovi sulkeutui, Aino meni makuuhuoneeseen ja soitti Pirjolle. Häntä alkoi todella kiinnostaa kaivautua syvemmälle tähän suonsilmäkkeeseen.
– Pirjo, moi. Yks kysymys. Kun teitä kaikkia kerran huolettaa porukoiden tilanne, mitä sä ite oot valmis tekemään?
– Mä? – Pirjon ääni muuttui heti varautuneeksi. – Mä lähetän rahaa. Säännöllisesti. Sekin on huolenpitoa, eikä vähäistä.
– Mahtavaa, – Aino innostui. – Paljonko?
– Kolmesataa euroa, – Pirjo ilmoitti ylpeänä. – Joka kuukausi. Ei kaikilta onnistu.
Aino purskahti nauruun – ei ilkeästi, vaan aidosti.
– Kolmesataa euroa, – toisti hän nauraen. – Pirjo, ootko sä tosissas? Kolmesataa euroa kuussa siitä, että mä jätän kaiken ja muutan vieraaseen taloon hoitajaksi. Loistava diili. Suorastaan kuninkaallinen anteliaisuus.
– Mikä tässä on naurettavaa?! – Pirjo kimpaantui. – Ei raha puussa kasva!
– Juuri niin, – sanoi Aino, pyyhkien silmäkulmaansa. – Eikä mun elinvuodet. Kiitos, Pirjo. Sä autoit mua tosi paljon. Mä tiedän nyt tasan tarkkaan teidän huolenpidon hinnan. Kolmesataa euroa.
Hän sulki puhelimen.
Juhani seisoi ovella, omahyväinen virne kasvoillaan.
– No niin, – hän sanoi, osoittaen matkalaukkua. – Kaikki mahtu. Iso laukku, hyvä laukku. Mä oon aika kätevä.
– Oot sä, – Aino nyökkäsi.
Sitten hän katosi komeroon, kaivoi esiin kaksi valtavaa urheilukassia ja alkoi tyhjentää hyllyjä. Paitoja, housuja, kenkiä, kaikki arkivaatteet.
– Mihin sä noin paljon tarviit? – Juhani ihmetteli. – Muutatko sä kokonaan?
– No mitä luulet, – Aino vastasi, selin. – Kerrankin lähdetään, niin lähdetään kunnolla.
Juhanin rinnassa läikähti lämmin aalto: suostui. Vaimo suostui. Hänhän tiesi – jämäkkyys voittaa aina. Hän katseli tyytyväisenä, miten kassit täyttyivät, ja mielessään taputti itseään olalle.
Aamulla Juhani heräsi erinomaisella tuulella. Hän venytteli, käyskenteli asunnossa elämänsä herrana ja vilkuili eteisessä odottavia laukkuja.
– Muista sitten, – hän sanoi hörppiessään kahvia, – mutsi odottaa jo. Se on pedannut sulle sängyn, ihan oman. Oikein nähny vaivaa. Soita sille, kiitä.
– Soitan, – Aino nyökkäsi ja valitsi numeron.
– Helena, Aino tässä. Hei. Kiitos siitä sängystä, jonka olette laittaneet. Tosi huomaavaista.
– Ei kestä, kultaseni, – anopin ääni väreili ilosta. – Mä oon siivonnut huoneen ja kaikki. Tuu vaan, tuu. Apua tarvitaan kovasti. Lattioiden pesua, pihahommia, kaikenlaista.
– Ymmärrän, – sanoi Aino. – Kiitos vielä sängystä.
– Millon sua odotetaan?
– Kiitos sängystä, – toisti Aino hymyillen ja lopetti puhelun.
Juhani, joka oli kuullut kaiken, loisti.
– No niin, näetkö miten hyvin menee, – hän sanoi. – Kaikki on tyytyväisiä. Mä oon aina sanonu.
– Kaikki, – toisti Aino. – Kuin syntymäpäivillä.
Hän tilasi taksin. Juhani, suurpiirteisellä tuulella, raahasi itse laukut ja kassit alakertaan. Ähki, mutta kantoi – miehen elkein, joka toimittaa jaloa tehtävää. Lastasi tavarat takakonttiin, pamautti luukun kiinni.
– Nonni, – hän sanoi, pyyhkien käsiään. – Hyvää matkaa. Soita kun oot perillä.
Aino istui taksiin, heilautti kättään ja katosi.
Juhani seisoi rappukäytävällä, seurasi taksin perävaloja, rinta paisuen. Vasta kun auto katosi mutkan taakse, häntä tönäisi. Osoite. Hän ei ollut antanut Lahden-osoitetta. Aino ei ollut koskaan käynyt siellä – anoppi oli aina tullut itse Tampereelle.
– Voi saatana, – mutisi Juhani ja kaivoi puhelimen.
Hän soitti. Pitkät tuuttaukset. Uudestaan. Tuuttasi. Luuri lyötiin kiinni.
Hän naputti kiireessä viestin: ”Osoite on Sibeliuksenkatu 14 B, Lahti. Älä eksy, soita heti kun pääset.”
Lähetetty.
Hän seisoi hetken, rauhoitellen itseään. Viestin saa perille, kyllä se perille menee. Vaimo lähti. Ihan itse meni taksiin. Ihan itse.
Päivä meni töissä. Illalla Juhani oli jo ehtinyt unohtaa levottomuutensa, kun puhelin soi. Äiti.
– Juhani, – Helenan ääni oli hämmentynyt. – Missä Aino on? Ei täällä oo käyny ketään. Mä oon odottanut koko päivän, piirakankin leivoin. Ei oo näkyny.
– Ei voi olla, – Juhani tunsi kylmän hien niskassaan. – Se lähti aamulla. Taksilla. Mä ite kannoin laukut.
– Ei täällä oo takseja, ei Ainoa. Onko se eksynyt?
– Mä selvitän, – ärähti Juhani ja sulki puhelimen.
Hän soitti Ainolle. Kerran. Kaksi. Viisi. Tuuttaus, sitten palvelu ilmoitti, että puhelin on suljettu. Viestit eivät menneet perille.
Hän seisoi olohuoneen keskellä, ja totuus valui sisään kuin jäävesi. Aino ei ollut mennyt Lahteen. Kaikki ne vaatteet, matkalaukku, kassit – ne olivat matkalla jonnekin, mutta eivät Sibeliuksen kadulle.
– Saakeli, – kuiskasi Juhani.
Raivo alkoi nousta, tukehduttava, kuuma. Hänet oli petetty. Vedätetty.
Hän harppoi ympäri asuntoa, soitti uudestaan ja uudestaan, jätti viestejä, joissa käskyt muuttuivat karjumiseksi. Ei vastausta.
Yö oli levoton.
Aamulla hän ajoi TAYSin parkkipaikalle ja asettui seisomaan ulko-oven viereen. Kymmenen minuuttia yli kahdeksan Aino käveli ulos – rauhallisena, levänneenä, kuin eilistä ei olisi ollutkaan.
– Missä sä oot ollut?! – Juhani ryntäsi eteen. – Missä sun tavarat on?! Äiti odotti koko päivän! Mitä sä pelleilet?!
– Huomenta, Juhani, – sanoi Aino tyynesti. – Mä en lähtenyt minnekään. Ja rehellisesti sanottuna, mä en koskaan aikonutkaan. Alusta asti.
– Mitä sä selität?! Sä menit taksiin! Sä pakkasit!
– Sä pakkasit, – korjasi Aino. – Suurella innolla, muuten. Taksi vei mut ja mun kamat ihan toiseen paikkaan. Sellaiseen, missä mua ei kohdella kalusteena.
– Sä… sä teit musta pilaa! – Juhani huusi. Naama punoitti, silmät pullistuivat. – Mä puhun sulle ihmisiks!
– Ihmisiksi puhuminen on sitä, että kysytään, Juhani. Eikä sitä, että ”lähdet ja sillä sipuli”, – Aino heilautti laukkua olalleen. – Niin ja muuten, perjantaina on vuokranmaksupäivä. Mua ei enää siellä asu, eli se on nyt sun murhe. Loogista, eikö?
– Sä tuut kotiin ja jo tänään meet Lahteen! – Juhani ei kuunnellut. – Mä käskin! Lopeta toi pelleily!
Aino katsoi häntä. Katseessa ei ollut hymyä, ei lämpöä.
– Juhani, – hän sanoi hiljaa, – jos sä vielä kerran käsket mua, mä avaan puhelimen ja jätän avioerohakemuksen. Tässä ja nyt. Netissä, kolmella klikkauksella. Haluutko kokeilla?
Juhani jähmettyi. Suu aukesi, mutta sanoja ei tullut.
– Mä en uhkaile, – lisäsi Aino. – Mä kerron ehdot. Niin kuin sä tykkäät. Päätetty homma.
Hän käveli ohi, kevyin askelin, eikä katsonut taakseen.
Juhani jäi seisomaan. Viha valahti pois, ja tilalle hiipi kylmä, inhottava pelko. Hän tajusi yhtäkkiä, että Aino todella lähti – ei Lahteen, vaan pois. Matkalaukkuineen, kasseineen, jotka hän itse, omin käsin, oli pakannut. Oli kuin hän olisi itse kantanut vaimonsa ulos ovesta.
Hän rakasti Ainoa. Eikä ollut hetkeäkään uskonut, että tämä pystyisi – noin tyynesti, noin lujana – ottamaan ja katoamaan.
Puhelin soi.
– Juhani, no miten niiden porukoiden kans?! – Pirjo aloitti heti. – Millon Aino tulee?
– Ei koskaan, – Juhani ärähti. – Se ei tuu. Haluatko auttaa – mene ite Lahteen.
– Miten sä puhut mulle tolleen!?
– Ja ne sun kolmesataa euroo voit tunkea lompakkoos.
Pirjo pamautti luurin kiinni.
Juhani istui parkkipaikan reunakivetykselle. Ei lähtenyt minnekään. Päätti odottaa iltaan. Odottaa Ainoa.
Ja puhua. Ilman ”päätetty”. Ilman ”lähdet”.
Jos hän enää suostuisi kuuntelemaan.
Hän istui ja tuijotti tyhjää pysäköintiruutua. Jämäkkyys, josta hän oli ollut niin ylpeä, olikin ollut pelkkää itsepäisyyttä. Ja ihminen, jonka hän oli ottanut itsestäänselvyytenä, olikin lähtenyt. Omin jaloin. Hänen omalla matkalaukkunsa kanssa.
Jostain kaukaa kuului ambulanssin sireeni. Se nousi ja laski, ja katosi.
