Pappi luki kiitoksia. Ensin minun — ”Kiitokset rakkaalle miehelleni, jonka vuosipäivä tänään on.” Sitten toinen: ”Kiitokset Eero Järviselle, Pirjo Mäkinen.” Jähmetyin penkkiin, vaikka muut nousivat jo lähteäkseen. En tuntenut ketään Pirjo Mäkinen -nimistä. Eero ei ollut koskaan maininnut häntä, ei kertaakaan 38 avioliittovuoden aikana.
Ulkona Hervannan kirkon pihalla tuuli pyöritti koivunlehtiä. Toukokuinen ilma tuoksui märältä asfaltilta ja kaukaiselta järveltä. Joku laski kädestäni kahvipaketin, jonka olin tuonut myyjäisiin, mutten noteerannut sitä. Ajoin kotiin Pispalan rinteille vanhalla Volvollamme, jonka ratissa Eeron kädet olivat olleet tuhannet kerrat.
Kotona kaivoin esiin Aamulehden, josta olin lukenut ilmoituksen. ”Kiitokset-osastolla”, toimittaja sanoi puhelimessa myöhemmin, ”ilmoituksen jätti nainen, noin viisikymppinen, tumma tukka, punainen huivi. Maksoi käteisellä.” Ei muuta.
Kolme päivää pengoin laatikoita. Eeron vanha työpöytä haisi pölyltä ja tärpätiltä. Löysin pankkikuitteja, sähkösopimuksia, valokuvia Kangasalan mökiltä — ja sitten pienen kirjekuoren, johon oli raapustettu lyijykynällä pelkkä P-kirjain. Sisällä luki: ”Viimeinen erä. Kiitos, Eero.” Käsiala ei ollut hänen.
Sitten löysin jotain, mikä pysäytti hengityksen. Psykologin käyntikortin. ”Psykologi Marja Lehtinen, Pispalan valtatie 12. Keskiviikkoisin klo 15.” Eero, minun Eeroni, joka aina sanoi, ettei mies valita ja että hermot ovat turhuutta, oli käynyt terapiassa. Keskiviikkoisin, juuri silloin kun olin luullut hänen korjaavan autoa tallissa.
Soitin Lehtiselle, mutta tämä ei voinut paljastaa mitään. ”Voin sanoa, että Eero kärsi syyllisyydestä”, hän virkkoi lopulta. Syyllisyydestä? Eeroko, joka pelasti naapurin kissan katolta ja antoi aina kympin soittajalle rautatieasemalla?
Siivotessani vaatehuonetta käteeni osui pahvilaatikko, jota en muistanut nähneeni aiemmin. Sen pohjalla oli seteleitä — neljätuhatta euroa. Viereen oli teipattu lappu: ”Pirjolle.”
Ymmärsin, etten voisi enää perääntyä. Minun oli löydettävä hänet.
Soitin tyttärelleni Sannalle. ”Äiti, isä on poissa. Anna olla.”
”Entä jos hänellä oli toinen nainen?” Sanoin sen ääneen, ja sanat maistuivat vereltä.
”Rakastitko sinä isää?” Sanna kysyi.
”Tietysti rakastin.”
”Niin minäkin. Se ei katoa mihinkään.”
Mutta ei se minua rauhoittanut. Tarvitsin totuuden.
Palasin kirkkoherranvirastoon. Pastori Laakso, nuori mies, jolla oli ystävälliset kasvot, selasi rekistereitä. ”Pirjo Mäkinen tilasi aiemmin kukkia haudalle. Osoite on Tammelassa, vanha puutalo.”
Seuraavana aamuna seisoin oven edessä. Sydän hakkasi niin, että kuulin sen korvissani. Painoin summeria. Avaamaan tuli nainen, noin viisikymppinen, harmaantuvat hiukset, silmät vielä turvonneet, kuin hän olisi itkenyt aamulla. Hän katsoi minua pitkään.
”Te olette Anneli”, hän sanoi hiljaa.
Nyökkäsin.
”Ja te olette Pirjo.”
Hän avasi oven leveämmälle. Istuimme keittiön pöydän ääreen, ja hän kaatoi kahvia. Ikkunalaudalla oli valokuvia kahdesta aikuisesta pojasta, jääkaapin ovessa piirustuksia lapsilta.
”En tiennyt, tulisitteko koskaan”, Pirjo aloitti, puristi mukia rystyset valkoisina. ”Olen miettinyt tätä hetkeä koko vuoden.”
Hän kertoi, kuinka vuosia sitten, juuri eron jälkeen, hän oli ollut menettämässä kotinsa. Velkaa oli enemmän kuin palkkaa, ex-mies oli kadonnut, lapset olivat pieniä. Eero — silloin Tampereen Sähkölaitoksen asentaja — oli tullut korjaamaan sähkötauluun tulleen vian. Hän oli nähnyt Pirjon itkevän ja kysynyt, mikä on hätänä.
”Seuraavana päivänä Eero tuli uudestaan. Hän ojensi minulle kirjekuoren, jossa oli kolmetuhatta markkaa. ’Laina’, hän sanoi. ’Maksat takaisin kun voit.’ Se pelasti meidät.”
Eero ei ollut koskaan pyytänyt korkoa, ei koskaan kysellyt takaisinmaksua. Vuosien varrella hän oli auttanut uudestaan — aina kun Pirjo oli pulassa, aina kun jokin meni pieleen. Viime vuosina Pirjo oli alkanut lähettää rahaa takaisin, pieniä summia kerrallaan. Viimeinen erä, jonka hän yritti antaa, oli palautunut — Eero oli ehtinyt kuolla ennen sitä.
”Minä en halunnut hänen kuolevan ajatellen, etten ollut kiitollinen”, Pirjo sanoi, ja hänen äänensä murtui. ”Siksi se ilmoitus lehdessä. Siksi ne kukat.”
Avasin käsilaukkuni ja otin esiin pahvilaatikon, jossa setelit olivat. Neljätuhatta euroa.
”Tämä jäi Eerolta teille. Löysin sen vaatehuoneesta.”
Pirjo veti henkeä. ”En voi ottaa sitä. Se on teidän — te olitte hänen vaimonsa.”
”Olin”, sanoin ja laskin laatikon pöydälle. ”Mutta tämä oli hänen viimeinen tahtonsa. En aio rikkoa sitä. Enkä sitä, mitä hän teidän hyväksenne teki.”
Pirjon kädet vapisivat, kun hän tarttui laatikkoon varovasti. Hän ei saanut sanaa suustaan, mutta hänen silmänsä kiittivät.
Nousin, vedin takin tiukemmin ympärilleni ja astuin ovelle. Pysähdyin kynnyksellä katsomatta taakseni. ”Pitäkää huolta itsestänne, Pirjo.”
Ulkona aurinko oli lopultakin murtautunut pilvien läpi. Istuin Volvoon ja annoin itseni itkeä, mutta itku ei ollut surua. Se oli helpotusta. Eero oli ollut hyvä mies, salaisuus ei vienyt sitä pois.
Puoli vuotta myöhemmin tuli ilmoitus pankista. Pirjo Mäkinen oli siirtänyt tililleni neljätuhatta euroa. Viestissä luki: ”Lainan viimeinen erä. Kiitos.” En palauttanut rahoja takaisin. Sen sijaan lahjoitin ne Tampereen turvakodille, Eeron nimissä — sinne, missä naiset seisovat samanlaisen oven takana kuin Pirjo kerran, eivätkä tiedä, kuka ovikelloa painaa.
