Tapasin Eerokin sattumalta, torikahvilassa Tampereella. Olin hakenut itselleni mustan kahvin ja kanelipullan, ja ainoa vapaa pöytä oli hänen vieressään. Hän kysyi, saako jäädä, vaikka pullani olikin jo melkein syöty. Nauroin. Siitä se lähti.
Kuusi kuukautta myöhemmin olin nainen, joka pakkasi viikonloppulaukkua ja lähti mökille miehen kanssa, jota en ollut osannut odottaa. Eerik oli 62, eläkkeellä oleva yrittäjä, joka osasi puhua ja ennen kaikkea osasi vaieta oikeissa kohdissa. Hän ei yrittänyt tehdä minusta nuorta. Hän ei verrannut minua kuolleeseen vaimoonsa. Hän vain oli, ja minä olin alkanut ajatella, että ehkä elämä voi vielä yllättää lempeästi.
Ainoastaan yksi asia oli jäänyt hoitamatta. Poikani Teemu.
Teemu oli 34, Tampereella asuva automekaanikko. Isänsä kuoleman jälkeen hänestä oli tullut minulle jotain enemmän kuin poika. Ehkä se johtui siitä, että kukaan ei ollut jäänyt pitämään hänestä huolta niin, etten minä huolehtisi. Ehkä se johtui siitä, että juuri hän oli löytänyt minut keittiön lattialta sinä aamuna, kun en päässyt ylös.
Joka tapauksessa hän suhtautui Eerikiin varauksella.
"Milloin mä tapaan tän sun uuden miehen?" hän kysyi aina samaan tapaan kuin olisi halunnut nähdä, kuka uskaltaa koskea hänen äitiinsä.
"Kohta", minä vastasin. "Kohta."
Elokuun viimeisenä sunnuntaina Teemu kutsui meidät grillijuhliin Nekalaan. Pieni puutalo, piha täynnä mustikoita poimivia varpusia, aita jonka hän oli maalannut kesäkuussa. Tuntui turvalliselta. Ei painostavaa ravintolaa, ei jäykkiä tuoleja. Vain savua ja makkaraa ja mahdollisuus siihen, että kaksi minulle tärkeintä miestä lopulta katsoisivat toisiaan.
Eerik oli hiljainen autossa. Olin ajatellut, että se oli jännitystä.
Olin erehtynyt.
Piha tuoksui grillin savulta ja syksyä tekevältä koivulta. Teemu seisoi grillin ääressä, kädet rasvaiset, päällään vanha jääkiekkopaita. Kun astuimme kulman takaa, hän kääntyi.
"Teemu, tässä on—"
Eerik pysähtyi kuin olisi astunut ilmaan jäähtyneeseen betoniin.
Hän ei sanonut mitään. Hän vain seisoi siinä, kasvot valahtaneet harmaanvalkoisiksi, ja tuijotti poikaani. Teemu tuijotti takaisin. Grillin sihahdus tuntui katoavan jonnekin kauas.
"Eerik?" minä kysyin.
"Minun pitää lähteä."
Hän kääntyi kohti pihaporttia. Otin häntä käsivarresta. "Olet jännittänyt tätä tapaamista viikkoja. Tule nyt, edes tervehdi."
Eerik katsoi Teemua uudelleen. Se ei ollut hermostuneisuutta. Ei pelkoa. Se oli tunnistaminen.
"En halua nähdä häntä. Minun on mentävä nyt."
"Miksi?"
Hän katsoi minua silmiin, ja sitten hän sanoi asian, joka lopetti illan ennen kuin se ehti alkaa.
"Kysy pojalta, mitä hän teki Iirikselle."
Sitten hän käveli autolleen, ja pihaportti kolahti kiinni.
Minä jäin seisomaan pihalle. Teemu ei ollut liikkunut senttiäkään.
"Kuka on Iiris?" kysyin.
Hän katsoi maahan. Aika kului. Sitten hän sanoi sen.
"Hän oli mun tyttöystävä. Entinen."
"Mitä tekemistä Eerikillä on hänen kanssaan?"
Teemu kohautti, mutta se ei ollut välinpitämätön kohautus. "Iiris on Eerikin tytär."
Istuin Teemun keittiön pöytään, ja asiat alkoivat tulla ulos. Kolme vuotta. Iiris ja Teemu olivat olleet yhdessä kolme vuotta. He olivat säästäneet asuntoa varten, puhuneet naimisiinmenosta, katsoneet Kangasalta rivitaloja. Sitten kaikki oli hajonnut.
Teemu oli pettänyt. Mutta hän väitti, että suhde oli alkanut rakoilla jo ennen sitä. He riitelivät rahasta. Asunnon ostaminen oli muuttunut taisteluksi, ei yhteiseksi unelmaksi. Iiris oli alkanut perua suunnitelmia.
Ja sitten tapahtui se, mitä Teemu ei ollut koskaan kertonut minulle: Iiris oli perunut talokaupat jo ennen kuin oli saanut tietää pettämisestä.
"Näitkö sä sen sopimuksen?" kysyin.
"En mä sopimusta tarvinnut. Hän sanoi sen mulle. Mä kuulin sen." Teemun ääni oli matala, sellainen mitä hän käytti vain silloin, kun puhui isästään. "Sen takia mä pidin itseäni vähemmän syyllisenä."
Se rehellisyys. Se pysäytti minut.
Seuraavana iltana kaikki kolme istuivat keittiössäni: Teemu, Eerik ja puhelimeni pöydällä. Kaiutin oli päällä. Linjan toisessa päässä oli Iiris.
En ollut koskaan tavannut häntä. Nyt hän puhui minulle ensimmäistä kertaa, ja hänen äänensä oli rauhallinen mutta väsynyt.
"Teemu petti", hän sanoi. "Se on totta. Enkä mä aio sitä selitellä pois."
Eerik tuijotti pöytää, nyrkit puristettuna reisiään vasten.
"Mutta mä olin jo lopettanut sen suhteen mielessäni", Iiris jatkoi. "Meidän riidat rahasta, siitä asunnosta… Mä peruin sen käsirahan, koska mä tiesin, ettei se suhde kestäisi. Pettäminen tuli vasta sen jälkeen. Se sattui, mutta se ei ollut se, mikä mun elämän tuhosi."
Huone oli niin hiljainen, että kuulin jääkaapin hurinan keittiöstä.
"Isä", Iiris sanoi. "Älä enää kanna tätä mun puolesta. Se ei suojele minua. Se pitää sut kiinni sellaisessa, mikä meni jo ohi."
Eerik ei vastannut.
Sitten Iiris sanoi sen.
"Teemu, sä et ole koskaan pyytänyt anteeksi. Et niin, että olisit vain sanonut sen ilman selityksiä. Et ikinä."
Teemu katsoi puhelinta.
"Mä en halua, että pahin asia meidän suhteestani on se, mistä mut muistetaan", Iiris jatkoi. "Mä olen jatkanut elämää. Mä olen mennyt eteenpäin. Mutta te kaksi… te olette jääneet jonnekin."
Puhelu päättyi. Eerik ei ollut sanonut sanaakaan.
Seuraavalla viikolla istuin Eerikin kanssa Pyynikin munkkikahvilassa. Ohi kulki lapsia koulureppuineen. Syyskuun ilma oli kirkas kuin pesty ikkuna.
Teemu pyysi minua valitsemaan. Hän halusi, että sanoisin Eerikille, että tämä ymmärsi väärin. Että talokauppa oli Iiriksen oma päätös. Että Eerik ei saisi tuomita poikaani ikuisesti yhden virheen perusteella.
Olin sanomaisillani, että en asetu kenenkään puolelle. Mutta sitten ymmärsin: se oli myös oma tapa paeta. Helppo tapa. Sanoa "en valitse" ja jättää kaikki kantamaan omia painojaan.
Teemu osti sunnuntaina junalipun Helsinkiin. Ei, se ei ole oikein. Hän kertoi sen minulle vasta jälkeenpäin. Hän ajoi. Yössä. Ei edes yötä. Hän ajoi sunnuntaina aamuyöllä, kolmen aikaan, ja pysähtyi Iiriksen asunnon eteen. Ei mennyt sisään. Odotti rappukäytävässä, selkä seinään painettuna, kunnes Iiris tuli aamulla ulos koiraansa ulkoiluttamaan.
En tiedä, mitä he sanoivat toisilleen. Sitä Teemu ei kertonut, eikä minun tehnyt mieli kysyä.
Mutta seuraavana iltana hän tuli luokseni ja sanoi: "Mä pyysin anteeksi. En selittänyt mitään ennen sitä."
Istuin Eerikin kanssa sohvalla. Hän puhui ensimmäistä kertaa vaimostaan, joka oli kuollut syöpään yksitoista vuotta sitten. Eerik oli kasvattanut Iiriksen yksin. Kun Iiris oli tullut kotiin ja kertonut, ettei asuntokauppoja tule, Eerik oli nähnyt vain tyttärensä itkevän. Sen jälkeen hän ei ollut enää kysynyt yksityiskohtia. Hän oli vain kantanut vihaa mukanaan kuin reppua, jota ei enää tarvinnut mutta jota ei osannut laskea maahan.
"Sä olet suojellut häntä", sanoin lopulta. "Mutta Iiris laski jo taakkansa. Nyt sä kannat sitä yksin."
Hän nyökkäsi. Se oli vaikea nyökkäys.
Kului puoli vuotta. Teemu oli alkanut käydä terapiassa. Iiris ei ollut enää puhunut kummallekaan. Ja sitten helmikuussa, kun lunta tuiskusi vaakasuoraan ja Tampereen kadut olivat jäästä harmaita, Eerik sai kirjeen.
Se ei ollut Iirikseltä. Se oli asianajotoimistosta.
Kirjeessä luki, että Iiris oli nostanut säästötilinsä ja ostanut asunnon. Ei yksin. Hän oli naimisissa. Lasta odottamassa. Eerik luki kirjeen keittiössäni, ja hänen kätensä vapisivat.
Hän ei itkenyt. Hän katsoi minua ja sanoi: "Hän on onnellinen."
Sitten hän lisäsi: "Mä en ole koskaan kysynyt, mitä hänelle oikeasti kuuluu. Mä olen vain vihannut."
Sinä iltana Eerik teki jotain, mitä en ollut nähnyt hänen tekevän koskaan. Hän soitti Iirikselle. Ei puhuakseen Teemusta. Ei puhuakseen menneestä. Hän kysyi luvasta tulla käymään. Ja sanoi, että toisi pullakahvit.
Ei suuria sanoja. Ei sovintoa julistettu. Mutta se puhelu kesti viisikymmentä minuuttia.
Keväällä Teemu kutsui Eerikin grillaamaan. Samaan pihaan, jossa kaikki oli alkanut. Tällä kertaa Eerik toi omat makkaransa. Teemu tarjosi hänelle oluen. He puhuivat autoista. Eivät tarpeeksi. Mutta puhuivat.
Ja minä seisoin pihalla, grillin savu kietoutui ympärilleni, ja mietin, että olin elänyt kahdeksan vuotta hiljaisuudessa. Että olin rakentanut elämäni niin, että kukaan ei joutunut kohtaamaan mitään, mikä sattui.
Se ei ollut suojelemista. Se oli pakoa.
Teemu tuli viereeni. "Äiti", hän sanoi. "Mä laitoin sen asian vihdoin pois."
"Mitä sä teit?"
"Mä poistin Iiriksen numeron puhelimesta. En siksi, että mä vihaisin häntä. Vaan siksi, että hän ei enää tarvitse mua siellä. Ja mä en tarvitse sitä syyllisyyttä siellä. Se on loppu."
Katsoin häntä. Poikaani. Miestä, joka oli kerran löytänyt minut lattialta.
"Hyvä", minä sanoin.
Ja siinä se oli.
Kului vielä kaksi vuotta. Eerik ja minä asuimme jo yhdessä. Eräänä iltana siivoilin kirjahyllyä ja löysin vanhan valokuvan, jota en ollut nähnyt ennen. Se oli Eerikin ja Iiriksen, otettu jossain kesämökillä. Iiris ehkä seitsemän, hammasrako etuhampaissa.
Käänsin kuvan. Takana luki lyijykynällä: "Iiris ja isä, Heinävesi 1999."
En ollut koskaan käynyt Heinävedellä. En tiennyt, että Eerikin suvulla oli siellä mökki. Enkä tiennyt, miksi kuva oli minun kirjahyllyssäni.
Illalla kysyin siitä.
Eerik istui nojatuolissaan, lukulasi otsalle nostettuna. "Se on Iiriksen", hän sanoi. "Hän toi sen viime syksynä. Sanoi, että se kuuluu nyt meille."
Hän laski kirjan käsistään.
"Hän sanoi, että hänen isänsä oli aina se mies siinä kuvassa. Ei se, joka kantoi vihaa. Ja hän halusi, että mulla olisi se muistutus."
Katsoin kuvaa uudelleen. Sitten laitoin sen takaisin hyllyyn, etukansi itseäni vasten.
En tiedä, miksi se tuntui tärkeältä. Mutta kai se oli sitä, mitä Iiris oli tarkoittanut koko ajan.
Sen voi laittaa pois. Mutta ei tarvitse unohtaa.
