Se tapahtui torstaina. Istuin Kaarina Koivun kukkakaupan tiskin edessä Kalevankankaan hautausmaan portilla ja sormeni olivat aivan tunnottomat, vaikka oli vasta syyskuu. Kaarina oli tuntenut Harrin kahdeksantoista vuotta. Joka ainoa sunnuntai.
"Yksi kimppu keltaisia krysanteemeja," sanoin.
Kaarina kääri ne paperiin tutulla, ripeällä liikkeellä ja ojensi minulle. Sitten hän pysähtyi. "Eikö valkoista tulekaan? Teidän Harri otti aina kaksi. Aina yhden keltaisen ja yhden valkoisen."
Tuijotin häntä. Valkoisen. "Kenelle se valkoinen oli?"
Kaarinan naama meni tulipunaiseksi. Hän alkoi järjestellä ämpäreitä tiskillä, selin minuun. "En minä tiedä. Minä vain myyn kukkia. Mutta sen valkoisen kimpun hän osti… ainakin kaksitoista vuotta. Ehkä viisitoista."
Lähdin hautausmaalle yhden kimpun kanssa. Jalat kantoivat jotenkin Harrin haudalle saakka, vaikka tuntui kuin olisin kävellyt jonkun toisen elämässä. Harri oli kuollut viime maaliskuussa. Sydänkohtaus kesken oppitunnin, keskellä Pythagoraan lausetta, juuri kun hän oli piirtämässä kolmiota taululle. Viisikymmentäkahdeksan vuotta. Minä olin viisikymmentäkuusi. Kaksikymmentäyhdeksän vuotta naimisissa.
Harri oli opettanut matematiikkaa Kaukajärven yläasteella. Joka sunnuntai hän otti Saabinsa, sanoi "minä käyn tuulettumassa" ja ajoi Kalevankankaalle. Hänen äitinsä Eeva ja isänsä Olavi olivat siellä, samassa rivissä, viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta mihin itse myöhemmin päätyi. Ajattelin, että hän kaipasi vanhempiaan. Että hän istui siellä penkillä ja jutteli heille mielessään. Että hän tarvitsi sen hetken yksin. Minä kunnioitin sitä. En kysellyt.
Nyt seisoin Harrin haudalla ja näin päässäni Kaarinan kasvot, kun tämä kysyi valkoisesta kimpusta. Se oli tottumuskysymys, ymmärsin sen. Kuin olisi kysynyt, laitetaanko kuitille myös ne tutut liljat. Harri oli osannut tilata ne niin, ettei Kaarinan tarvinnut edes kysyä. Ne kuuluivat siihen sunnuntaiaamuun yhtä varmasti kuin Harrin puhdas kauluspaita. Aina puhdas paita, vaikka hän oli menossa "vain hautausmaalle". Silloin se näytti minusta hellyttävältä. Nyt se tuntui kuin olisi pukenut univormun.
Seuraavana aamuna menin takaisin. Bussi numero 38 keskustasta, 3,20 euroa, tuttu reitti. Hautausmaa oli hiljainen. Vanhat lehmukset humisivat, jossain narisi ruosteinen portti. Kävelin pitkin riviä, missä Eeva ja Olavi lepäsivät mustan graniitin alla. Katsoin vasemmalle, oikealle. Naapurihaudat olivat vanhoja, joitain hoidettuja, joitain sammaleen peitossa. Ei mitään erikoista.
Sitten laajensin hakua. Kolme riviä taaksepäin, iso vaahtera, jonka juurella oli aina särkynyt lyhty. Pysähdyin pienen, vaaleasta kivestä tehdyn hautakiven eteen. Siinä ei ollut tuoreita kukkia. Mutta siinä oli haalistunut valkoinen kynttilälyhty, sellainen mitä Prismasta saa neljällä eurolla. Ja sen ympärillä oli harmaantuneita terälehtiä, jotka olivat maatuneet kiinni kiveen viime syksyn sateissa. Kukaan ei ollut siivonnut niitä Harri kuoltua.
Luin tekstin. Naisen nimi. Ei sukunimeä, jonka olisin koskaan kuullut. Kuollut neljätoista vuotta sitten. Kolmekymmentäkahdeksan vuotias. Istuin penkille, kylmälle graniitille, ja tuijotin sitä kiveä ehkä tunnin. Mieleeni tuli se kerta, melkein kymmenen vuotta sitten, kun Harri tuli kotiin hautausmaalta hiljaisempana kuin tavallisesti. Silmät punaisina. "Mikä on?" kysyin. "Ei mikään, Elina. Ikävä vain vanhuksia." Ja minä uskoin.
Nyt mietin, mitä oikein tarkoittaa neljätoista vuotta valkoisia liljoja joka sunnuntai. Ei jouluisin, ei juhannuksena – aina. Mietin hänen työkavereitaan, niitä opettajainhuoneen kahvipöytäkeskusteluja, joihin en koskaan osallistunut. Mietin, oliko siellä joku punahiuksinen historianopettaja vai se hiljainen koulusihteeri, joka aina tervehti minua liian nopeasti. Mietin, miksi en ollut koskaan kysynyt. Yhtä ainoaa kertaa. "Mitä sinä siellä oikein teet, joka sunnuntai, kaksi tuntia?"
Soitin meidän tyttärellemme Saaralle. Saara on aina se rauhallinen, se joka ei hötkyile. "Äiti, isä on kuollut. Mitä väliä sillä enää on? Ehkä se oli joku vanha työkaveri. Tai jonkun tuttavan sukulainen. Isähän auttoi kaikkia." "Neljätoista vuotta, Saara. Joka sunnuntai." Puhelimeen tuli hiljaista. Sitten Saara sanoi: "No selvitä sitten. Mene sinne hautausmaalle ja katso, onko siellä joku hauta missä on valkoisia kukkia." Sanoin, että olin jo käynyt.
Meidän poikamme Mikael reagoi aivan eri tavalla. Hän halusi hautakiven nimen, halusi etsiä netistä, tilata väestörekisteriotteen. "Meillä on oikeus tietää," hän sanoi. Pyysin, ettei hän tekisi sitä. En vielä.
Tänään on sunnuntai. Seison Kaarina Koivun kukkakaupan edessä. Kalevankankaan portilla haisee märkä maa ja vanhat havut. Sisällä myymälässä on viileää, ja valkoiset liljat lojuvat ämpärissä tiskin vieressä. Niitä, juuri sellaisia kuin Harri osti. Ostan yhden keltaisen krysanteemikimpun. Harrille. Kaarina katsoo minua tiskin yli eikä sano mitään. Hänen silmänsä ovat väsyneet, hän on pessyt lattian, ämpäri nojaa seinään.
Sitten ojennan käteni valkoisia liljoja kohti. En tiedä, miksi. En vihasta, en kostosta. Jotain minun on tehtävä, koska tämä tarina ei voi päättyä siihen, että seison tässä ja tärisen. Otan nipun. Kaarina laskee sen kassaan. Kymmenen euroa. "Laitetaanko paperiin?" hän kysyy. "Ei tarvitse," sanon.
Kävelen hautausmaan hiekkatietä pitkin. Ohitan Harrin haudan – siellä on jo se keltainen kimppu, jonka laitoin aiemmin. Jatkan matkaa kolme riviä taaksepäin, suuren vaahteran alle. Siinä se on. Pieni, vaalea kivi. Vieras nimi.
Lasken valkoiset liljat hautakivelle. Asettelen ne niin, etteivät ne peitä nimeä. Sitten seison siinä ja kuuntelen, kuinka tuuli humisee lehmuksissa. Mitään ei tapahdu. Kukaan ei tule, kukaan ei kiitä, kukaan ei selitä. On vain minä ja tämä hauta ja neljäntoista vuoden hiljaisuus.
Nousen bussiin numero 38. Matkalla kotiin katson ikkunasta Tampereen katuja. Viinikankadun kohdalla avaan puhelimen ja etsin netistä sen nimen. Se ei ole vaikeaa. Siihen menee kaksikymmentä sekuntia. Osoite, kuolinilmoitus, omaiset. Nainen, jolla oli kaksi lasta. Lapset ovat nyt aikuisia. Ehkä he tietävät, kuka Harri oli. Ehkä eivät.
Suljen puhelimen.
Kotona keitän teetä. Istun keittiönpöydän ääreen, samaan mihin Harri aina istahti sunnuntaisin hautuumaalta palattuaan. Otan esiin puhelimen ja soitan Mikaelille. "Minä tiedän nimen," sanon. "Mutta minä en aio tehdä sillä mitään. En etsi ketään, en soita minnekään. Se tarina kuului hänelle. Minä en sitä varastanut, enkä varasta nyt."
Mikael on hiljaa. Sitten hän sanoo: "Selvä, äiti. Ymmärrän."
Katson ulos ikkunasta. Syyskuun aurinko on matalalla ja valo on keltainen kuin ne krysanteemit, jotka jätin Harrille. Mietin, olisinko tehnyt toisin, jos olisin saanut tietää viisitoista vuotta sitten. Olisinko lähtenyt. Olisinko huutanut. Olisinko kysynyt.
En tiedä. Mutta nyt tiedän yhden asian varmasti: Harri ei koskaan jättänyt minua. Hän piti minut ja piti salaisuutensa, ja maksoi siitä joka sunnuntai aamuisin puhtaalla paidalla ja kahdella kukkakimpulla. Ja nyt minä jatkan maksamista – yhdellä keltaisella kimpulla ja sillä, etten soita sille numerolle, jonka löysin kahdessakymmenessä sekunnissa.
Juon teeni loppuun.
Huomenna on maanantai. Menen töihin. Ja sunnuntaina menen taas hautausmaalle – Harrin haudalle. Sen toisen haudan ohi kävelen katsomatta. Koska minä en ole se, joka sinne kukkia vie. Minä olen se, joka jäi.
