Meillä Nurmeksessa piharatamo kasvoi joka ikisen hiekkatien pientareella, ihan tavallisena rikkaruohona, jota kukaan ei ollut vaivautunut edes kunnolla katsomaan. Minäkin astuin sen yli kesäkenkineni satoja kertoja, ennen kuin mummoni Aino-Liisa otti minut eräänä heinäkuun iltana mukaansa keräämään sitä muovikassiin.
— Tuo ei ole roska, se pikkuinen tuhma tyttö, se tuolla tien reunassa, hän sanoi ja osoitti kepillään kohti pientä lehtiruusuketta, joka työntyi sorakiven raosta.
Aino-Liisa oli yhdeksänkymmentäkolme, kun hän vielä joka kesä kuivasi piharatamon lehtiä vinttikamarinsa nurkassa, vanhoilla sanomalehdillä levitettynä. Hän oli kasvanut sodanjälkeisessä Pohjois-Karjalassa, jossa apteekkiin ei ollut varaa mennä joka nuhan takia, ja äiti opetti hänet tuntemaan kasvit, jotka kasvoivat ilmaiseksi ojanpientareilla. Minulle tämä oli lapsena vain outo tapa, jota vanhat ihmiset tekivät — kunnes viime syksynä sain itse syyn muistaa kaiken, mitä hän oli yrittänyt opettaa.
Poikani Eetu, silloin seitsemän, sai koulun pihalla haavan polveensa liukumäen reunasta, ja se ei parantunut, vaikka voitelin sitä apteekin geelillä kolmesti päivässä. Kaksi viikkoa, ja haava vain punoitti pahemmin. Terveyskeskuksessa Joensuussa jonotusaika oli kymmenen päivää, koska influenssakausi oli täydessä vauhdissa ja lääkäreitä oli liian vähän. Eetu ontui keittiössä pöydän reunaa pitkin nojaten, ja minä seisoin liesituulettimen alla enkä keksinyt mitään muuta kuin vaihtaa laastarin uudestaan.
Silloin muistin vintin laatikon.
Aino-Liisa oli kuollut kolme vuotta aiemmin, mutta hänen talonsa oli yhä suvussa, ja vintiltä löytyi pahvilaatikko täynnä ruskeita, rapisevia lehtiä paperipussissa, käsin kirjoitetulla lapulla: "Ratamo — haavoihin ja yskään." Soitin serkulleni Marjatalle, joka oli asunut mummon kanssa viimeiset vuodet ja joka muisti tarkalleen, miten se tehtiin: lehdet huuhdotaan, survotaan puuveitsen kannalla mehuksi tai keitetään hetki vedessä, ja tuota lientä levitetään haavan päälle liinan alla.
Tein sen samana iltana. En kertaakaan lopettanut apteekin geeliä, mutta lisäsin ratamokääreen joka aamu ja ilta. Neljäntenä päivänä punoitus alkoi vetäytyä. Viikon kuluttua haava oli kuivunut kokonaan umpeen. Terveyskeskuksen aika tuli lopulta, ja hoitaja katsoi Eetun polvea ja totesi vain: "No, tuo on parantunut ihan hyvin itsekseen."
Itsekseen. Se sana jäi soimaan päässäni koko kotimatkan, ja ajattelin Aino-Liisan sormia, jotka olivat kolmekymmentä vuotta levittäneet samaa liettä satojen lasten ja aikuisten haavoille tässä samassa pitäjässä, ennen kuin terveyskeskuksia oli edes olemassa tällä paikkakunnalla.
Aloin lukea lisää, ja se, mitä löysin, hämmästytti minua enemmän kuin osasin odottaa. Piharatamo ei ole vain yksi vanha konsti haavoihin. Kasvitieteilijät ja kansanlääkinnän tutkijat ovat listanneet sille kymmeniä käyttötapoja: sen mehu rauhoittaa hyttysenpistoja ja nokkosen polttamaa ihoa, kuivatuista lehdistä tehty tee lievittää kurkkukipua ja yskää, siemenistä keitetty liemi on toiminut perinteisesti lievänä ummetuksen hoitona, ja tuoreita lehtiä on pureskeltu jopa mehiläisen piston turvotuksen laskemiseksi. Jotkut vanhat naiset Pielisjärven kylissä käyttivät sitä myös jalkojen hautomiseen pitkän heinäntekopäivän jälkeen, koska se muka veti pois "kuumuuden" jaloista.
En väitä, että piharatamo korvaa lääkärin tai antibiootin vakavassa tulehduksessa — sitä se ei tee, eikä Aino-Liisakaan koskaan väittänyt niin. Mutta siinä, missä kyse on pienestä naarmusta, hyttyskesästä tai kutinasta, jonka takia ei viitsi lähteä ajamaan neljääkymmentä kilometriä terveyskeskukseen, tuo pieni lehtiruusuke pientareella teki tehtävänsä paremmin kuin osasin odottaa.
Viime lauantaina vein Eetun samalle tielle, jossa Aino-Liisa oli kerran osoittanut kepillään. Poika kyykistyi lehden viereen, pyöritti vartta sormiensa välissä pitkään ja kysyi, onko se todella sama kasvi, joka paransi hänen polvensa. Vastasin, että on, ja että hänen isoäitinsä äiti tiesi siitä jo silloin, kun kukaan ei vielä ostanut mitään pullosta.
Sitten repäisin lehden, näytin hänelle suonet sen alla ja annoin hänen viedä sen taskuun — ei siksi, että sitä juuri nyt tarvittaisiin, vaan jotta hän muistaisi, mistä etsiä apua, kun seuraavan kerran ei ole aikaa odottaa jonotusnumeroa.
