Elokuun loppu Rovaniemellä oli sellaista, että aamuisin huurre peitti auton tuulilasin jo yhdeksän jälkeen, ja Sirkka-Liisa Moilanen seisoi kuljetusliikkeensä pihalla ja mietti, kuka hänen porukastaan oikeasti kestäisi rinnalla, jos homma menisi todella pieleen.
Hän oli ajanut rekkoja ja sittemmin omistanut kolmen auton kuljetusfirman kolmisenkymmentä vuotta, ja viimeiset kaksi olivat olleet sellaisia, että ei tiennyt aamulla, mitä iltaan mennessä oli tapahtunut. Polttoaine kallistui, yksi kuljettajista lähti kesken kauden toiselle firmalle paremman palkan perässä, ja pankki soitti liian usein. Sirkka-Liisa oli tottunut siihen, että elämä on raskasta, mutta tämä oli toista — tuntui, että kaikki ympärillä olivat jotenkin hampaat irvessä, valmiina purskahtamaan riitaan tyhjästä.
Eräänä perjantaina hän ajoi Sodankylän kautta Ivaloon päin, kuorma perässä, ja pysähtyi Vuotson huoltoasemalle kahville. Siellä hän tapasi vanhan tuttavan, Reino Hautalan, joka oli aikanaan pyörittänyt saman alan firmaa mutta oli nyt eläkkeellä ja ajeli enää huvikseen mökille ja takaisin. Reino tilasi pullakahvit ja kysyi suoraan, mikä Sirkka-Liisaa painoi.
— En tiedä enää, keneen luottaa, Sirkka-Liisa sanoi ja pyöritteli kahvikuppia pöydällä. — Toimistolla riidellään palkoista, kuski uhkaa jättää kesken keikan, ja naapuritallin Rantanen levittää kylällä, että minä muka petän asiakkaita hinnoilla. En ole koskaan.
Reino naputti sormella pöytää ja sanoi sitten jotain, mitä Sirkka-Liisa ei unohtanut koko syksynä.
— Kuulin joskus tarinan yhdeltä saamelaiselta poromieheltä, kun olin nuorempi ja reissasin täällä Ylä-Lapissa. Hän kertoi, että jos joudut ylittämään tunturin talvella ja sää on hullu eikä tiedä, kuka on ystävä ja kuka ei — etsi rauhalliset ihmiset. Ne, jotka tekevät työnsä kunnolla eivätkä haukkuu muita. Pysy niiden lähellä, niin selviät todennäköisemmin yli. Jos ei löydy koko porukkaa, riittää yksikin luotettava kaveri, joka kantaa taakkaa kanssasi. Ja jos ei löydy edes sitä?
Sirkka-Liisa nosti päätään kupin takaa. — No mitä sitten?
— Sitten kysy itseltäsi, onko sinulla poroa. Jotain, mikä kantaa sinut eteenpäin vaikka yksin olisitkin. Työsi, uskosi, perheesi, se mikä pitää arjen pystyssä. Sitä hoidat, ja jatkat matkaa. Poro ei petä sinua takanapäin puhumalla.
Sirkka-Liisa naurahti väkinäisesti, mutta sana jäi hänelle mieleen — se poro.
Kotimatkalla hän mietti tilannettaan. Firman kirjanpitäjä, Marketta Ahonen, oli ollut hänen kanssaan alusta asti, kymmenen vuotta, eikä ollut koskaan levittänyt puheita eikä vaatinut mahdotonta. Kuljettajista Jarno Similä oli hoitanut hommansa aina ajallaan, vaikka muut valittivat. Ja sitten oli Rantanen — naapuritallin omistaja, joka oli alkanut soitella Sirkka-Liisan asiakkaille ja väittää, että Moilasen kuljetukset myöhästelevät ja rikkovat kylmäketjun. Se ei pitänyt paikkaansa, mutta huhu oli jo ehtinyt yhden ison asiakkaan, K-ryhmän aluevaraston, korviin.
Lokakuun alussa tilanne kärjistyi. Varaston ostopäällikkö soitti ja sanoi suoraan, että kuulemma Moilasen kuljetuksissa oli ollut ongelmia, ja he harkitsevat sopimuksen siirtämistä toiselle yrittäjälle. Sirkka-Liisa tiesi heti, mistä tuuli puhalsi.
Hän ajoi samana iltana Rantasen tallille, joka sijaitsi parin kilometrin päässä, vanhan sahan vieressä. Piha oli täynnä irtonaisia rekan renkaita, ja lumen alle jäänyt traktorinperävaunu törrötti nurkassa. Rantanen seisoi hallin ovella, tupakka suussa.
— Sirkka-Liisa, katsos kuka tuli, hän sanoi virnistäen tavalla, joka ei ollut ystävällinen.
— Mitä sinä olet puhunut K-ryhmälle? Sirkka-Liisa kysyi suoraan, ei tervehtinyt.
— En mitään muuta kuin totuuden. Sinun kuskisi myöhästyivät kahdesti syyskuussa.
— Kerran, ja se johtui tienpidosta E75:llä, ei minusta. Sinä tiedät sen, koska sinäkin ajoit samaa reittiä sinä päivänä.
Rantanen kohautti olkiaan. — Bisnes on bisnestä. Jos joku firma kaatuu, joku toinen saa lisää keikkoja.
Sirkka-Liisa seisoi hetken pihalla, tuuli puski lumihiutaleita hänen kasvoilleen, ja hän tajusi, että tästä miehestä ei saanut mitään irti puhumalla. Hän ei aikonut jäädä huutamaan pihalle.
— Selvä, hän sanoi. — Sitten minä hoidan asian toisin.
Seuraavana päivänä hän ajoi Rovaniemelle asti, K-ryhmän aluekonttoriin, papereiden kanssa: ajopäiväkirjat, GPS-lokit rekoista, ja Marketan tekemä yhteenveto kaikista toimituksista kolmelta viime kuukaudelta, aikaleimoineen. Hän istui ostopäällikön vastaanotossa kolmisenkymmentä minuuttia, kunnes pääsi sisään, ja levitti kaiken pöydälle.
— Tässä on jokainen keikka, minuutilleen, hän sanoi. — Yksi myöhästyminen, kahdeksantoista minuuttia, tienpidon takia, ja siitä on Väyläviraston tiedote samalta päivältä. Rantasen tallin autot ajoivat samaa reittiä. Jos haluatte tarkistaa asian toisin, soittakaa Väylävirastoon itse.
Ostopäällikkö selasi paperit läpi ja sanoi lopulta, ettei sopimusta olla siirtämässä minnekään — asia oli väärinkäsitys, joka oli lähtenyt liikkeelle kilpailijan puheista. Sirkka-Liisa nousi, keräsi paperinsa mappiin ja lähti.
Kotimatkalla hän pysähtyi vielä kerran samalle Vuotson huoltoasemalle. Reino ei ollut siellä, mutta hän tilasi kahvin ja istui yksin ikkunan vieressä, katsoi kun rekat ajoivat ohi valojen sarjana pimeässä. Hän ajatteli, ettei ollut löytänyt sitä isoa karavaania, jota tuo saamelainen tarina puhui, ei edes sitä yhtä täydellistä kumppania. Mutta Marketalla ja Jarnolla ja niillä muutamalla, jotka hoitivat hommansa rehellisesti, oli hän pärjännyt tähänkin asti. Ja yksin, ilman ketään, hänellä oli edelleen firma, kolme autoa ja aikataulu huomiselle — se oli hänen poronsa, ja se kantoi häntä eteenpäin, vaikka kukaan muu ei olisi kantanut.
Rantanen soitti Marketalle vielä pari kertaa marraskuussa, yritti tivata, mistä K-ryhmän juttu meni pieleen. Marketta ei vastannut, laittoi vain numeron estolistalle.
Kevättalvella kuultiin, että Rantasen talli oli itse jäänyt ilman kahta isoa asiakasta, koska hänen omat kuljettajansa olivat alkaneet puhua ääneen siitä, miten pomo käski heidän valehdella kilpailijan aikatauluista. Sirkka-Liisa ei soittanut kenellekään sen johdosta eikä juhlinut mitään — hän luki uutisen paikallislehdestä, laittoi lehden pinoon muiden mukaan, ja lähti hakemaan Jarnoa aamuvuoroon.
