Kannu kaatui pöydältä samana iltana, kun päätin, etten enää voi pitää Rekua yksin. En muista edes, mitä siinä kannussa oli — luultavasti vettä, jota olin unohtanut juoda koko päivän. Se vain kaatui, kun Reku hyppäsi ylös nähdessään naapurin kissan ikkunan takana, ja lasinsirpaleet levisivät keittiön lattialle Tampereen kaksiossani niin, että jouduin kantamaan koiran syliin, ettei se astuisi niihin.
Sain Rekun, saksanpaimenkoiran ja jonkin sekoituksen, kaksi vuotta sitten Hämeenlinnan koiratarhalta. Silloin se painoi kaksikymmentäkolme kiloa ja mahtui vielä autoon ilman draamaa. Nyt se painaa kolmekymmentäkahdeksan, ja kun se hyppää tervehtimään, tunnen sen koko painon rintakehässäni. Se ei ole ilkeä koira — päinvastoin, se on liian innokas, liian rakastava, ja unohtaa aina, kuinka iso se on.
Työskentelen hoitajana terveyskeskuksessa, ja vuoroni venyvät joskus kaksitoista tuntia. Kun tulen kotiin puoli yhdeltätoista illalla, Reku on täynnä energiaa, jota ei ole purettu koko päivänä. Naapurini, Sirkka-täti alakerrasta, on käynyt päästämässä sen pihalle parisen kertaa viikossa, mutta se ei riitä koiralle, joka tarvitsisi juoksulenkin ja kunnon leikkituokion joka ikinen päivä.
Kaverini Mikko ehdotti hihnakoulutusta, ja kokeilimme sitä puiston reunalla syyskuun alussa, kun lehdet olivat juuri alkaneet kellastua. Reku osaa istua, maahan, tule ja seis — se oppii nopeasti, kun on keskittynyt. Ongelma on se hetki, kun se näkee toisen koiran tai pyöräilijän: silloin koko kolmekymmentäkahdeksan kiloa vetää hihnaa, ja minä liu'un jalkakäytävällä kuin luistimilla.
Eläinlääkärini, Anneli, sanoi minulle viime tiistaina jotain, mikä jäi kalvamaan: "Sinä rakastat tätä koiraa, mutta rakkaus ei riitä, jos sinulla ei ole aikaa eikä voimaa antaa sille sitä, mitä se tarvitsee." Istuin vastaanottohuoneessa, Reku pää sylissäni, ja laskin mielessäni, kuinka moneen kertaan olin perunut treffit tai jättänyt kuntosalin väliin, koska koira odotti kotona yksin liian pitkään.
Silti ajatus luopumisesta tuntui kuin pettäisin jonkun, joka ei osaa puolustaa itseään.
Marraskuun alussa, kun ensimmäinen loska peitti kadut, tapahtui jotain, joka pakotti minut päättämään. Olin viemässä Rekua ulos, kun se näki toisen koiran kadun toisella puolella ja veti niin kovaa, että kaaduin jäisellä jalkakäytävällä ja loukkasin ranteeni. Istuin siinä maassa, käsi puutuneena, ja Reku seisoi vieressäni häntä heiluen, täysin tietämättömänä siitä, mitä juuri tapahtui. Ohikulkija auttoi minut ylös ja kysyi, tarvitsenko apua — sanoin, että pärjään, mutta en ollut varma, tarkoitinko sitä ranteestani vai koko tilanteesta.
Röntgenkuvassa Kanta-Hämeen keskussairaalassa ei näkynyt murtumaa, vain venähdys, mutta lääkäri kirjoitti minulle kahden viikon sairausloman käden lepuuttamiseksi. Kahden viikon aikana, jolloin en pystynyt edes pitämään hihnaa kunnolla kädessäni, tein lopullisen päätöksen: en voinut jatkaa tällä tavalla — en itseni enkä Rekun vuoksi.
Soitin Hämeenlinnan tarhalle, jossa Reku oli ollut aiemmin, ja kysyin, voisiko joku sieltä auttaa löytämään sille sopivamman kodin — perheen, jossa olisi pihaa, aikaa ja ehkä toinen aikuinen koira, joka voisi purkaa sen energiaa. Nainen puhelimessa, Riitta, kuunteli minua ilman tuomitsemista ja sanoi, että tällaista tapahtuu useammin kuin luulisi: ihminen rakastaa koiraa täydestä sydämestä, mutta elämä ei aina taivu sen ympärille.
Kirjoitin Rekusta rehellisen kuvauksen: että se on leikkikaveri, joka rakastaa köydenvetoa, että se osaa temppuja ja antaa suukon pyydettäessä, että se on siisti sisällä ja rauhallinen häkissä, mutta että se tarvitsee perheen, joka jaksaa työstää sen hihnakäyttäytymistä ja hyppimistä. Suosittelin, että kotiin ei tulisi alle kaksitoistavuotiaita lapsia, koska Reku leikkiessään ei tajua omaa voimaansa.
Kolme viikkoa myöhemmin Riitta soitti ja kertoi perheestä Lahdesta — isä, äiti ja seitsemäntoistavuotias poika, jolla oli aiemmin ollut suuri koira ja joka etsi juuri energistä, koulutettavaa lemmikkiä. He tulivat tapaamaan Rekua eräänä lauantaina, ja poika, Elias, istui suoraan lattialle ja heitti köyttä Rekulle puoli tuntia lakkaamatta. Reku vei köyden hänen syliinsä ja jäi makaamaan siihen, mikä oli asia, jota se ei ollut koskaan tehnyt minulle noin nopeasti.
Allekirjoitin luovutuspaperit tarhan toimistossa joulukuun kolmantena päivänä. Se oli yksi sivu, jossa luki koiran nimi, mikrosirunumero ja päivämäärä, jolloin omistajuus siirtyi. Käteni tärisi hieman kirjoittaessani nimeäni — olin itkenyt jo tarpeeksi kotona edellisenä yönä, kun pakkasin Rekun lelut ja makuupatjan laatikkoon.
Kuusi kuukautta myöhemmin Riitta lähetti minulle kuvan, jonka perhe oli jakanut tarhan sivulla: Reku juoksemassa Lahden Salpausselän maastossa, kuono täynnä mutaa ja Elias perässä nauraen. Alla luki, että Reku oli suorittanut peruskuuliaisuuskurssin ja oppinut jo uuden tempun — korkean viisin. Asetuin keittiön pöydän ääreen, siihen samaan kohtaan, missä kaatunut kannu oli aikanaan seissyt, ja katsoin kuvaa pitkään. Sitten kirjoitin Riitalle lyhyen vastauksen, laskin puhelimen pöydälle ja täytin lasin vedellä siitä kohtaa, missä kannu oli ennen ollut.
