Kesäkuun lopun tori Porvoossa tuoksui mansikoilta ja lämpimältä asfaltilta. Seisoin marjakauppiaan telttaa vastapäätä ja punnitsin litran karpaloita, kun nuori nainen vieressäni — ehkä kaksikymmentäviisi, urheilukassi olalla — kysyi yhtäkkiä:
— Miltä tuntuu olla jo vanha?
Kysymys tuli niin suoraan, ilman kaunistelua, että unohdin hetkeksi vastata. Tyttö luuli varmaan loukanneensa minua, koska hänen poskensa punastuivat ja hän alkoi änkyttää anteeksipyyntöjä. Nauroin ja sanoin, ettei hätää — hyvä kysymys, harvoin kukaan uskaltaa kysyä sitä suoraan.
— Kysy uudelleen syksyllä, jos näet minut vielä täällä, sanoin. — Silloin osaan ehkä vastata paremmin.
Kotimatkalla, bussissa numero 4, laskin kolikoita kämmenelläni — kaksi euroa neljäkymmentä, sen verran korvapuusti maksoi Sinun Leipomossasi, ja söin sen jo pysäkillä, vaikka lupasin itselleni säästää sen kahville. Ikkunasta näkyi vanha tulitikkutehdas, ja bussin radiosta soi Eino Grönin kappale, jonka sanoja en enää muistanut kunnolla. En keksinyt vastausta. Ajattelin vain, että kysymys jäi kuin kivi kenkään.
Poikani Markus soitti samana iltana, niin kuin joka sunnuntai. Hän kysyi, olinko käynyt torilla yksin taas, ja kun sanoin että olin, hän huokaisi sillä äänellä, jolla ihmiset huokaavat kun eivät jaksa väitellä.
— Äiti, sä olet seitsemänkymmentäkolme. Mitä jos kaadut siellä väkijoukossa, kukaan ei edes huomaa.
— Huomaisivat kyllä, sanoin. — Minulla on kirkkaanpunainen villapaita.
Hän ei nauranut. Hän ehdotti taas, että myisin kaksion Mannerheiminkadulta ja muuttaisin palvelutaloon Sannaisiin, siihen samaan missä hänen appiukkonsa asuu, missä on "turvaranneke ja väkeä ympärillä". Sanoin, että ajattelen asiaa, vaikka en ajatellut sitä hetkeäkään. Laitoin puhelimen pöydälle ja katsoin, miten naapurin kissa istui parvekkeen kaiteella ja tuijotti minua, ikään kuin sekin odottaisi vastausta.
Elokuun puolivälissä tein sen, mitä olin suunnitellut koko kesän: varasin Onnibussin lipun Hankoon, kuusi euroa yhteen suuntaan, ja pakkasin uimapuvun, joka on ostettu Seppälästä kolme vuotta sitten ja jonka kuminauha on jo hieman löystynyt. En kertonut Markukselle. Kerroin vain naapurille, Ainolle, joka lupasi kastella geraniumini.
Hangon rannalla oli tuulista, ja vesi oli sen verran kylmää että ensimmäinen askel sai ihon kananlihalle. Kaksi nuorta miestä lähellä lopetti puheensa ja käänsi katseensa, kun kävelin veteen villapaidan alta paljastuneessa, muodikkaita mainoksia muistuttamattomassa vartalossa. En jäänyt miettimään heidän katseitaan. Uin sata metriä poijulle asti ja takaisin, ja kun nousin vedestä, hampaita kalisi mutta selkä oli suora.
Söin sen jälkeen kalapuikkoja muovipöydässä satamaravintolassa, join kahvin josta maksoin kolme euroa ja kaksikymmentä senttiä, ja kirjoitin postikortin Markukselle, jota en koskaan lähettänyt — se on yhä keittiön pöytälaatikossa. Siihen oli kirjoitettu vain: "Olin tänään vedessä. Ei kaatunut kukaan."
Illalla soitin hänelle ja kerroin missä olin ollut. Hän oli hiljaa niin pitkään, että luulin puhelun katkenneen.
— Yksinkö sä ajoit sinne? hän kysyi lopulta.
— Bussilla. Ja yksin uin, jos se on se mistä kysyt.
— Äiti, entä jos jotain olis sattunut?
— Silloin olisin ollut siellä, missä halusin olla, sanoin. — Ei palvelutalon ruokasalissa telkkaria tuijottamassa.
Hän ei sanonut enää mitään myyntipuheesta sinä syksynä, vaikka tiedän ettei asia ole hänelle loppuun käsitelty. Reino olisi nauranut koko keskustelulle — hän kuoli kahdeksan vuotta sitten talvella, ja sinä keväänä en pystynyt katsomaan jäätä järvellä ilman että käsi alkoi täristä. Nyt katson jäätä ja ajattelen, että hän olisi pakannut uimahousut mukaani Hankoon ilman kysymyksiä.
Syyskuun alussa sama nuori nainen tuli uudelleen torille, tällä kertaa lastenvaunujen kanssa, ja tunnisti minut karpalotelttojen luota. Vaunuissa nukkui vauva, jonka peitto oli valunut puoliksi maahan; nostin sen takaisin ennen kuin ehdin edes tervehtiä.
— Ajattelin sitä kysymystä koko kesän, hän sanoi. — Hävetti kysyä noin suoraan.
Ojensin hänelle pussillisen mansikoita, jonka olin juuri ostanut, ja laskin hänen käteensä myös kolme euroa vaihtorahaa, jota hän ei ollut pyytänyt takaisin.
— Ei sitä tarvitse hävetä, sanoin. — Kävin sen kysymyksen kanssa Hangossa asti, ja vesi oli kylmää, mutta menin silti.
Hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoitin, ja se oli aivan hyvä niin. Vauva heräsi ja alkoi itkeä, nainen keinutteli vaunuja jalallaan ja kysyi vielä, oliko mansikoissa alennusta. Kauppias huusi hinnan yli torin hälinän: neljä euroa litra, viimeiset tänään.
