Kolmekymmentäkuusi vuotta samassa firmassa, ja viimeinen puoli vuotta söi minut tyhjäksi paremmin kuin mikään aiempi.
Nimeni on Marketta Kallio, olen viisikymmentäyhdeksän, ja asun Porvoossa, kerrostalossa jonka pihalla naapurin koira haukkuu joka aamu tasan seitsemältä, kun roskakuorma ajaa portista sisään. Kolmekymmentä vuotta olen tehnyt kirjanpitoa perheyrityksessä — autokorjaamossa, jonka isäni perusti aikanaan, ja jonka veljeni Reijo peri kymmenen vuotta sitten. Minä pysyin. Hoidin laskut, palkat, verottajan paperit, kaiken sen, mistä kukaan ei halua puhua mutta jota ilman firma kaatuisi kolmessa kuukaudessa.
Viime syksynä Reijo palkkasi uuden toimitusjohtajan — oman poikansa Ville-Petterin, kolmekymmentäkaksi vuotta, juuri valmistunut kauppakorkeasta jostain Tampereelta. Poika tuli sisään puku päällä, vaikka meillä haisee moottoriöljylle ja jarrunesteelle, ja alkoi puhua "prosessien tehostamisesta". Ensimmäisenä hän vaihtoi minun kahvinkeittimeni pois, koska "se ei sopinut brändi-ilmeeseen". Sitten hän alkoi tulla joka aamu kymmeneltä minun toimistooni ja kysyä samat kysymykset, jotka olin selittänyt hänelle jo viisi kertaa aiemmin, ikään kuin testaisi muistiani.
Marraskuussa hän kutsui minut kokoukseen — Reijo ei ollut paikalla, oli menossa Tallinnaan laivalla asiakastapaamiseen — ja sanoi, että "tehokkuussyistä" minun tehtäväni siirretään ulkopuoliselle tilitoimistolle Helsingistä. Minä kysyin, tietääkö Reijo tästä. Ville-Petteri vastasi, että isä on antanut hänelle "vapaat kädet operatiivisissa päätöksissä". Se ei ollut totta, sain sen selville myöhemmin, mutta silloin en tiennyt mitään, istuin vain siinä tuolissa ja tunsin, miten korvat alkoivat soida.
Joulukuussa alkoi pieniä asioita. Avainkortti autotallin takaoveen lakkasi toimimasta ilman selitystä. Palkkani maksettiin kolme päivää myöhässä, "järjestelmävirheen" takia, kolmena kuukautena peräkkäin. Kerran tulin aamulla, ja työpöydälläni oli laatikko, jossa oli kaikki henkilökohtaiset tavarani — valokuva äidistäni, se vanha punainen kynäpurkki, jonka isäni oli antanut minulle kun aloitin — valmiiksi pakattuna, vaikka kukaan ei ollut minulle mitään sanonut. Selitys oli, että "tilaa tarvittiin uudelle skannerille".
En itkenyt siellä. Menin kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen, siihen samaan tuoliin jossa istun nytkin kun kirjoitan tätä, ja tein kahvia jota en juonut, se jäähtyi kuppiin kokonaan. Naapurin koira haukkui pihalla, ja televisiosta kuului iltauutisten tunnusmusiikki toisesta huoneesta, vaikka en ollut sitä laittanut päälle — mieheni Antti oli kotona, katsoi urheilu-uutisia äänettömänä, koska tiesi ettei minulla ollut voimia puhua.
Tammikuussa kolmekymmentäyhdeksän vuotta täytettyäni firmassa — kaksikymmentäyhdeksän palkkalistalla, kymmenen isän aikana ilman virallista sopimusta koska olin "perhettä" — sanoin irti. En pyytänyt selitystä. Kirjoitin sähköpostin Ville-Petterille, kopioin Reijon, ja kirjoitin yhden lauseen: "Irtisanoudun terveydellisistä syistä, viimeinen työpäivä on 31.1."
Reijo soitti minulle saman illan aikana. Hän ei tiennyt mitään laatikosta, ei avainkortista, ei tilitoimistosta Helsingistä. Hän oli ollut niin kiireinen antaessaan pojalleen "tilaa kasvaa", ettei ollut huomannut, että poika oli rakentanut oman valtaansa minun selkäni takana, tiiliskivi kerrallaan, kolmen kuukauden aikana.
"Peruuta se irtisanoutuminen", Reijo sanoi puhelimessa. "Minä hoidan tämän."
Sanoin, etten peruuta mitään.
Hän kysyi miksi, ja minä kerroin hänelle laatikosta. Kerroin avainkortista. Kerroin siitä, että kolmekymmentä vuotta olin pitänyt tätä firmaa pystyssä, ja viimeiset kolme kuukautta olin istunut siellä joka aamu vatsa kipeänä, koska en tiennyt, mikä minua odottaa työpöydällä.
Helmikuun ensimmäinen viikko meni siihen, että pakkasin loput tavarani, tällä kertaa itse, omaan tahtiini. Otin mukaani vanhan kirjanpitokoneen käyttöoppaan, jonka olin merkinnyt täyteen omilla muistiinpanoillani kahdenkymmenen vuoden ajalta — se ei kuulunut kenellekään muulle, se oli minun käsialaani joka sivulla. Jätin jälkeeni järjestetyt kansiot, kaikki numeroidut, koska en halunnut kenenkään sanovan, että jätin sotkun.
Reijo tarjosi minulle rahaa, jotta jäisin. Sanoin ei. Hän tarjosi Ville-Petterin siirtämistä toiseen toimipisteeseen, meillä on toinenkin korjaamo Loviisassa. Sanoin, että se ei ole minun ongelmani enää.
Kolme viikkoa irtisanoutumisen jälkeen soitin asianajajalle, jonka numeron olin saanut naapurilta, joka työskentelee verotoimistossa. Kerroin hänelle koko tilanteen: kymmenen vuotta ilman virallista työsopimusta, palkka joka oli aina maksettu käteisenä kirjekuoressa isän aikana, ja sen jälkeen tilillepano ilman eläkemaksuja, joita kukaan ei ollut koskaan hoitanut kunnolla minun kohdallani, koska "olin perhettä eikä siitä tarvinnut tehdä numeroa".
Se numero, jota isäni aikana ei tarvinnut tehdä, oli nyt kolmekymmentäkahdeksantuhatta euroa maksamattomia eläkemaksuja ja lomakorvauksia kahdenkymmenenyhdeksän virallisen vuoden ajalta. Asianajaja laski sen minulle paperille, mustavalkoisena, kahvipöydällä jonka ääressä hän istui vastapäätä minua toimistossaan Porvoon keskustassa, ikkunasta näkyi joen jää, joka ei ollut vielä sulanut vaikka oli jo maaliskuu.
Lähetin vaatimuksen kirjattuna kirjeenä. En soittanut Reijolle etukäteen. En halunnut enää selittää mitään puhelimessa, en halunnut kuulla hänen ääntään, jossa oli aina se sama väsynyt sävy, ikään kuin minä olisin se, joka aiheutti hankaluuksia.
Firma maksoi kolmenkymmentäkahdeksantuhannen sovun huhtikuun puoliväliin mennessä, koska asianajaja sanoi heille suoraan, että vaihtoehto on työsuojeluviranomaisen tarkastus ja julkinen prosessi, jota kukaan pienessä kaupungissa toimiva korjaamo ei halua nimensä yhteyteen. Reijo maksoi summan omalta yksityistililtään, ei firman kautta — sen sain tietää myöhemmin naapurilta, joka tunsi Reijon kirjanpitäjän.
Ville-Petteri ei koskaan soittanut. Ei kertaakaan. Kuulin vasta kesäkuussa, torilla, kalatiskin jonossa, että hän oli siirtynyt Loviisan toimipisteeseen "kehittämään sitä yksikköä", ja että uusi kirjanpitäjä Helsingistä oli irtisanoutunut kolmen kuukauden jälkeen, koska "prosessit eivät olleet dokumentoituja mihinkään".
Istun nyt samassa keittiössä, sama kuppi edessäni, mutta kahvi ei jäähdy tyhjäksi enää — juon sen aina loppuun. Otin osan rahoista ja maksoin pois viimeisen erän kesämökin lainasta Pernajassa, sen jonka Antti ja minä ostimme kaksikymmentä vuotta sitten ja jota olimme tuskin ehtineet käyttää, koska firma vei aina kaiken ajan. Loput laitoin talletustilille, joka on vain minun nimissäni — ei yhteistä tiliä Antin kanssa, ei mitään firman kanssa tekemistä. Oma tili, oma summa, kolmetoista tuhatta viisisataa euroa jäljellä sen jälkeen kun mökkilaina oli pois.
Kesäkuun lopulla kävin torilla ostamassa uuden kahvinkeittimen, punaisen, sellaisen joka "ei sopisi mihinkään brändi-ilmeeseen". Se seisoo nyt keittiön pöydällä, ja aamuisin, kun naapurin koira haukkuu roskakuormalle, keitän kahvia joka on omaa, kupissa joka on omani, tuolilla josta kukaan ei koskaan pakkaa minua laatikkoon.
