Meidän kissa synnytti neljä pentua suoraan Mikan työkenkiin, ja siitä se riita vasta alkoi.
Olen Helena, asutaan Turussa mieheni Mikan ja kahden teinin kanssa. Meillä on kolmivuotias kilpikonnakuvioinen kissa nimeltä Hilla. Ensimmäinen pentue, kaikki hienosti. Olin valmistellut sille synnytyslaatikon meidän makuuhuoneen nurkkaan: pehmeitä pyyhkeitä, rauhallinen paikka kaukana käytävästä, lämpölamppu valmiina. Hilla hoiti homman yöllä, aamulla kurkkasin laatikkoon — tyhjää.
Löysin pennut eteisestä. Mikan turvakengistä. Jokaisessa kengässä yksi vastasyntynyt, tarkasti aseteltu pohjallisen päälle.
Siirsin ne takaisin laatikkoon. Tunnin päästä kissa oli kantanut ne uudestaan kenkiin. Ja katsoi minua sellaisella ilmeellä, että "älä koske, minä tiedän paremmin".
Seuraavat kolme viikkoa olivat yhtä painajaista.
Kokeilin kaikkea. Isomman laatikon. Pienemmän laatikon. Laatikon korkeilla reunoilla, matalilla reunoilla, kannellisen kopan, avoimen korin. Vehkeet eri huoneisiin, verhojen taakse, komeron pohjalle. Hilla jaksoi rahdata pennut aina takaisin eteisen kenkiin. Juuri Mikan kenkiin — minun lenkkareitani, pojan risoja tennareita tai tyttären Crocseja se ei edes nuuhkaissut.
Mika ehdotti, että piilotetaan kengät. Kannettiin ne parvekkeen kaappiin ja laitettiin ovi kiinni. Hilla istui kaapin edessä ja huusi. Raapi ovea, vinkui, hermostui niin pahasti että maidontulo alkoi ehtyä. Pennut kitusivat nälissään, ja me luovutettiin. Kengät takaisin eteiseen, kissa hiljeni.
"Antaa sen nyt pitää ne saatanan kengät", Mika sanoi eräänä aamuna, kun kompastui eteisessä kissanpentuun puolittain hereillä. "Mutta tässä ei ole mitään järkeä."
Hän oli oikeassa. Ei siinä ollut.
Kolmantena viikkona istuin keittiön pöydän ääressä kello puoli kaksitoista yöllä. Kahvikuppi jäähtyi kädessä. Jotain tässä kiusasi enemmän kuin pelkkä epämukavuus. Miksi juuri Mikan kengät? Miksi ei mitään muuta?
Mikan työkengät eivät olleet mitkään tavalliset kengät. Hän on rakennusmestari, ollut kaksikymmentä vuotta samalla firmalla, ja ne kengät haisivat betonipölylle, moottorisahanpurulle ja dieselille. Niissä oli työn haju. Turvallisen, raskaan, tutun työn.
Silloin välähti.
Mika oli ollut koko sen viikon ennen synnytystä ylitöissä. Lähti aamulla viideltä, tuli kymmeneltä illalla, ja haju tarttui kenkiin. Hilla oli kantanut pentunsa sinne, missä tuoksui siltä ihmiseltä, joka oli aina paikalla. Edes silloin, kun muut eivät olleet.
Kävelin eteiseen ja kyykistyin Hillan viereen. "Sinäkö tiesit", sanoin sille hiljaa. "Sinä tiesit, kuka ei lähde."
Seuraavana aamuna soitin eläinlääkäriasemalle ja peruin ajan käytöskonsultaatioon. Soitin sen sijaan Mikan työterveyslääkärin numeron ja varasin ajan hänelle.
"Mitä helvettiä sä oikein suunnittelet", Mika kysyi, kun kerroin.
"Menet sinne."
"Ei mulla ole mitään vikaa."
"Yksi tarkastus. Kissan takia."
Hän katsoi minua pitkään. Sitten kenkiin, joissa pennut tuhisivat läjässä. Sitten taas minuun.
"No perhana", hän sanoi. "Näytä se aika."
Lääkäri soitti viikkoa myöhemmin. Verenpaine oli ollut 210 yli 140:n — sellaisilla lukemilla olisi voinut lyyhistyä kesken työpäivän betonilaatalle. Sydänfilmissä rytmihäiriötä. Rasituskokeessa löytyi sepelvaltimon ahtauma, jota kukaan ei ollut aavistanut.
Kissa tiesi, ennen kuin kukaan meistä.
Leikkaus tehtiin samalla viikolla Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Kolme stenttiä. Lääkäri sanoi, että jos olisi odotettu puoli vuotta, tilanne olisi ollut täysin erilainen. Mika makasi sairaalasängyssä ja tuijotti kattoa. "Se pirun kissa", hän sanoi. "Se pelasti mun henkeni."
Kun hän tuli kotiin, Hilla oli edelleen eteisessä. Pennut olivat jo sen verran isoja, että ne mahtuivat hädin tuskin yhteen kenkään, mutta ne silti köllivät siellä. Mika kyykistyi ja rapsutti Hillaa korvan takaa.
"Kiitos", hän sanoi. Ihan tavallisella äänellä.
Kissa kehräsi.
Kengät saivat jäädä eteiseen. Mika osti uudet työkengät, ja ne vanhat jätettiin siihen nurkkaan. Pennuille kasvatettiin omat laatikot, omat pedit, omat paikat. Mutta vielä monta viikkoa myöhemmin, kun tulin kotiin ja katsoin eteiseen, siellä ne kaikki neljä nukkuivat Mikan kengissä. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut.
Paitsi että mies, jonka tuoksua ne kengät kantoivat, oli elossa.
