Näin kerran isäni polvillaan. Hän, joka ei ollut koskaan taipunut kenenkään edessä, kyynelehti mieheni jaloissa. Ja kaikki alkoi siitä, kun päätin jättää isäni suunnitelmat taakseni.
Isäni Aarne Halonen omisti menestyvän huonekaluyrityksen Tampereella. Hänelle minä olin vain nappula pelilaudalla. Tyttären piti naida oikea mies, yhdistää suvut, vahvistaa bisnestä. Kaikki oli valmiiksi laskelmoitu. Minä en kelvannut ihmisenä — minusta piti tehdä kauppatavaraa.
Mutta minä olin väsynyt siihen.
Eräänä syyskuisena iltapäivänä kuljeskelin Tampereen keskustassa. Tuuli repi puista keltaisia lehtiä, ja Näsijärven märkä haju tarttui ihoon. Silloin näin hänet. Mies haravoi lehtiä kaupunginkirjaston edustalla, siniseen huoltopukuun pukeutuneena, nimikyltti rinnassa vinossa. Hän ontui hieman vasenta jalkaansa, mutta jokainen haravanveto oli tasainen, kuin mitattu. Pysähdyin katulampun viereen ja seurasin, kuinka hän kokosi lehtikasan reunat suoriksi ennen kuin lakaisi seuraavan kourallisen.
Astuin hänen eteensä.
— Tarvitsen aviomiehen. Menisitkö kanssani naimisiin tänään?
Mies suoristautui ja pyyhki otsaansa paidan hihaan.
— Onko tämä joku vitsi?
— Ei. Se on sopimusehdotus.
Selitin hänelle isäni suunnitelmat, kerroin, kuinka halusin itse päättää omasta elämästäni. Tarjosin pientä summaa — tuhat euroa — tästä ”vapaussopimuksesta”. Mies nojasi haravan varteen ja mietti hetken.
— Sovitaan. Olen muuten Olli. Olli Mäkitalo.
Sinä samana iltapäivänä kävelimme Tampereen maistraattiin. Ei pitsiä, ei kukkia. Vain kaksi sekavaa todistajaa, jotka värväsin kadulta viime tingassa — toinen kanto kassia täynnä K-Marketin ostoksia koko toimituksen ajan. Kun astuimme ulos, kello löi puoli neljä torninkellossa, ja Olli vilkaisi minua.
— No niin, rouva Halonen… tästä se lähtee.
Mutta myrsky odotti nurkan takana.
Isä raivostui, kun sai tietää. Hän vaati välitöntä tapaamista ”häpeällisen siivoojan” kanssa. Uhkasi purkaa liiton ennen kuin päivä vaihtuu. Ajoimme isäni toimistolle hänen mustalla Volvollaan, jonka hän oli aina pitänyt käytävällä lähimpänä ovea. Hissi nousi ylimpään kerrokseen äänettömästi. Peilisalien ja design-huonekalujen läpi kävelimme neuvotteluhuoneeseen, jonka pöydällä lojui vieläkin sama vanha mustavalkoinen valokuva kahdesta nuoresta miehestä ensimmäisen tehtaan portilla — sen olin nähnyt siellä koko lapsuuteni, en ollut koskaan kysynyt, kuka toinen mies oli.
Isä seisoi ikkunan edessä selin meihin. Kun hän kääntyi, katse pysähtyi ensin minuun, sitten siirtyi Olliin — ja jähmettyi. Hän tuijotti kauan, aivan liian kauan tavalliseen esittelyyn, ja minä käänsin päätäni vaistomaisesti kohti pöydällä olevaa valokuvaa. Sama leukalinja. Sama tapa seisoa jalat hieman erillään.
Isä avasi suunsa, mutta ääntä ei kuulunut. Hän tarttui pöydän reunaan, ja lasinen kynäpurkki kilahti kaatuessaan lattialle. Sitten hän painui polvilleen betonilattialle, käsi yhä pöydän reunassa kiinni, ikään kuin olisi yrittänyt jarruttaa laskeutumistaan eikä siinä onnistunut.
Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Isä veti povitaskustaan valkoisen nenäliinan, sinisellä reunuksella, saman mallisen kuin aina, ja puristi sitä nyrkissään avaamatta.
— Anna anteeksi… — hänen äänensä murtui.
Minä tuijotin kynäpurkkia lattialla enkä ymmärtänyt mitään. Olli pysyi liikkumatta.
— Nouskaa ylös, herra Halonen.
— Ei. Ensin sinun on kuultava totuus.
Isä nousi hitaasti, tuoliin nojaten, ja istuutui sen reunalle kuin voimat olisivat loppuneet kesken. Hän käänsi valokuvan pöydällä meitä kohti.
— Tämä olen minä ja Reino Mäkitalo. Vuonna kaksituhattayksi. Hän oli yhtiökumppanini. Ja paras ystäväni.
Olli jäykistyi. Katsoin häntä — hänen isänsä nimi Reino, sanottuna ääneen tässä huoneessa, tuntui väärältä, liian isolta tähän tilaan.
— Mitä?
— Tehdas, jonka tänään omistan, oli alun perin meidän kahden. Vuonna kaksituhattaviisi tulimme rahavaikeuksiin. Minä allekirjoitin hänen selkänsä takana paperit, jotka siirsivät hänen osuutensa minulle. Kerroin pankille, että hän oli hyväksynyt sen. Hän ei ollut.
Isä käänsi nenäliinaa sormissaan, taittoi sen kulman uudestaan, avasi taas.
— Reino sairastui kaksi vuotta myöhemmin. Kävin sairaalassa kerran. Vain kerran. En osannut mennä ovesta sisään toista kertaa.
Ollin kasvoilla käväisi jotain, jota en ollut ennen nähnyt hänessä — leuka kiristyi, mutta hän ei sanonut mitään heti.
— Minulle kerrottiin, että isä teki virheitä. Että hän ajoi yrityksen itse konkurssiin.
— Minä valehtelin. Minä olen syyllinen.
Isä työnsi pöydän yli kellastuneen kirjekuoren, joka näytti siltä kuin se olisi ollut kassakaapissa vuosia.
— Tässä on alkuperäinen yhtiösopimus. Ja notaarin vahvistama tunnustus, jonka allekirjoitin viime viikolla, ennen kuin edes tiesin sinusta mitään.
Olli avasi kuoren, luki ensimmäisen rivin, sulki sen uudelleen.
— Osakkeet ja kertyneet osingot on jo siirretty takaisin Mäkitalon nimiin notaarin kautta. Arvo on tänään reilut neljäkymmentäviisi miljoonaa euroa.
Olli katsoi kuorta kädessään pitkään.
— Miksi teette tämän nyt?
— Koska näin sinut haravoimassa lehtiä samalla tavalla kuin isäsi järjesteli aina puutavaran pinoon, suora rivi kerrallaan. Ja koska tyttäreni valitsi sinut kadulta tietämättä mitään tästä, ja silti valitsi juuri oikean miehen.
Olli käänsi kuorta käsissään, sitten laski sen pöydälle isän eteen työntämättä sitä kokonaan pois.
— En tiedä, haluanko näitä.
— Ne ovat sinun. Laki on jo puolellasi.
— Ei kyse ole laista. — Olli hieroi peukalolla kuoren reunaa. — Jos otan nämä, minusta tulee mies, jolle isäni kuolema vihdoin ”maksettiin takaisin”. En halua sitä laskua. Haluan pitää hänet omana, en osakekirjana.
Huoneessa oli hiljaista pitkään. Isä ei yrittänyt työntää kuorta takaisin.
— Perustakaa säätiö hänen nimissään, — Olli sanoi lopulta. — Nuorille, joilla ei ole varaa kouluun tai oman firman perustamiseen. Loput voitte pitää, tai polttaa, minulle on samantekevää.
Isä nyökkäsi ja kirjoitti nimensä paperin alalaitaan siinä samassa, kynällä, joka oli vieläkin lattialla kaatuneen purkin vierestä.
Perustimme säätiön kolme kuukautta myöhemmin, Reino Mäkitalon nimissä. Ensimmäisenä vuonna se maksoi kymmenen nuoren opiskelijan lukukausimaksut ja rahoitti kahden pienyrittäjän alkupääoman.
Olli kävi silti joka aamu kello kuusi kaupunginkirjaston pihalle haravoimaan, kunnes talonmies siirtyi eläkkeelle ja hänet pyydettiin virkaan vakituisesti. Hän otti paikan vastaan.
Näin hänet viime viikolla samalla kohtaa, mistä kaikki alkoi — haravan varsi kädessä, lehtikasa suorassa rivissä kirjaston portaiden edessä, nimikyltti yhä vinossa rinnassa.
