Pakkaskuun ilta Jyväskylän Kuokkalassa oli jo pimentynyt, kun Tiina kiersi viimeistä kertaa tarkistamassa palovaroittimet. Vanha omakotitalo natisi tuulesta, mutta sisällä tuoksui pyykkietikalta ja vastakeitetyltä kahvilta. Puoliso Marko oli levittäytynyt keittiön pöydän ääreen ja selasi puhelimestaan autokauppasivustoja.
— Mä tässä laskeskelin, — Marko aloitti. Sillä äänellä. Sillä samalla äänellä kuin viime keväänä, kun hän oli päättänyt heidän molempien lähtevän Kanarialle, vaikka Tiinalla oli juuri alkanut uusi työ terveyskeskuksessa. — Sun veljeltä saatu hirsimökki pitäis myydä.
Tiina ei kääntynyt. Hän pyyhkäisi hyllyn päältä kertynyttä pölyä.
— Ai minkä takia?
Markon sisko Satu oli eronnut viime jouluna ja valittanut siitä asti jokaisessa sunnuntailounaalla, kuinka yksinhuoltajan on mahdotonta pysyä työelämässä ilman autoa. Lapset harrastivat Vaajakoskella asti. Bussilla meni kuulemma tunti suuntaansa.
— Sadulle pitäs saada auto, — Marko selitti. — Sillä ei oo varaa. Se mökkihän siellä Päijänteen rannalla seisoo tyhjillään. Ei kukaan siellä käy.
Totta. Mökki oli Tiinan enolta, joka oli kuollut viisi vuotta sitten. Pieni hirsitupa, sähköä ei ollut, vesi kannettiin järvestä. Tiina oli viettänyt siellä lapsuuden kesät. Marko oli käynyt mökillä tasan kerran — ja silloinkin valittanut hyttysiä.
— Satu voi hakea pankista lainaa, — Tiina totesi. Hän istui pöytään ja otti oman mukinsa. — Tai ostaa jonkun tonnin Corollan. Ei tarvii olla uusi katumaasturi.
— No ei se oo niin yksinkertaista! Marko hermostui. — Se on perhettä! Mun siskolla on kaksi lasta, eikä me voida vaan katsoa vierestä.
Perhettä. Tiina kuuli tuon sanan aina, kun Marko halusi jotain, mihin hänellä ei ollut oikeutta. Viimeksi sama sana oli lausuttu, kun Markon äiti oli tarvinnut uuden hellan — ja Tiina oli sen loppujen lopuksi maksanut omalta tililtään.
— Perhe auttaa perhettä, Marko julisti. — Sehän on vaan maata ja lautoja.
— Hyvä. Tiina nosti katseensa. — Autetaan sitten.
Markon kasvoille levisi helpottunut virne.
— No niin! Tiesin mä—
— Myydään sun moottoripyörä.
Keittiö hiljeni. Jääkaapin hurina täytti tilan.
— Mitä? Marko katsoi kuin Tiina olisi ehdottanut lentävää lehmää. — Mun XT 660? Sähän oot ihan sekaisin.
— Se on Honda. Kuusisataakuutossatanen. Viime vuoden malli. Sillä saisi Sadulle jo ihan hyvän auton, ja sulle jäis bussirahat vielä ylikin.
— Mun pyörä on eri asia! Markon ääni nousi. — Mä oon säästänyt sitä varten kolme vuotta! Se on mun työmatkapeli kesäisin!
— Ja mun mökki on mulle tärkeä. Tiina joi kahvinsa loppuun rauhassa. — Se ei oo vaan maata ja lautoja. Ja mun eno ei sitä sulle testamentannut.
Marko nousi ja alkoi kävellä keittiötä ympäri. Lattialaudat natisivat. Tiskipöydällä seisoi Tiinan tyttären Aleksandran piirtämä kortti — äitienpäiväkortti, koristeltu kuivatuilla keto-orvokeilla. Marko ei ollut antanut Aleksandralle mitään syntymäpäivälahjaksi viime vuonna; unohti, kuulemma.
— Tää on aivan eri tilanne. Mä tarvitsen pyörää. Ja se on mun.
— Niin. Tiina nyökkäsi. — Se on sun. Aivan kuten se mökki on mun.
Marko avasi suunsa, mutta mitään ei tullut ulos.
Puhelin piippasi eteisessä. Tiina tiesi tasan tarkkaan kuka soitti. Sadulla oli käsittämätön kyky aavistaa, milloin hänen asiansa olivat puheena.
— Mä vastaan, Marko sanoi ja poistui keittiöstä.
Tiina kuunteli, kuinka mies selitti siskolleen hiljaisella äänellä, ettei vaimo nyt oikein suostunut, pitäis vähän aikaa, kyllä tää tästä. Kun Marko palasi, hänen leukaperänsä olivat jäykistyneet.
— Satu löysi jo auton. Se ois Nettiautossa, vitostuhannen, ja myyjä pitää sitä varattuna vaan perjantaihin.
— Hienoa. Myy pyöräs niin saat rahat kasaan.
— Tiina! Marko löi kämmenensä pöytään. Kahvikuppi helähti. — Mä en myy mun pyörää! Se on eri asia!
— Miten se on eri asia? Tiina kysyi hiljaa. — Sä haluat myydä jotain, mikä ei oo sun. Mutta sun omaa et myisi. Kerro mulle, mikä tässä on se logiikka.
Marko ei vastannut. Hän tuijotti ikkunasta pihalle, missä lumihiutaleet leijuivat katulampun keltaisessa valokeilassa. Pihakoivun oksalla istui harakka — se sama lintu, joka aina varasti Aleksandran koulurepun heijastimen kevättalvella.
— Sä oot itsekäs, Marko sanoi lopulta hiljaa. — Sä ajattelet vaan ittees.
— Niin varmaan.
Tiinaa ei enää edes väsyttänyt. Kahdeksan vuotta tätä samaa: Markon perhe oli aina etusijalla, ja Tiinan omaisuus oli aina yhteistä sillä hetkellä, kun siitä oli jollekin hyötyä. Hänen äitinsä vanha posliiniastiasto oli mystisesti kadonnut Markon siskon muuttaessa uuteen asuntoon. Tiinan perintörahoista oli maksettu Markon äidin kaihileikkaus yksityisellä klinikalla. Ja nyt piti myydä enon mökki.
Seuraavana iltana ovikello soi.
Tiina avasi oven. Siinä seisoivat Markon äiti, Eeva-Liisa, ja sisko Satu. Eeva-Liisalla oli kädessään Tupperware-rasia — teeskennelty rauhan tarjous, jotain kuivakakkua. Sadun silmämeikki oli levinnyt.
— No niin, Tiina, Eeva-Liisa sanoi ja astui sisään kuin omistaisi paikan. — Istutaan alas. Puhutaan kuin aikuiset.
Keittiössä Marko istui jo valmiiksi. Hän näytti voitonvarmalta. Satu niiskutti ja ryysti kahvia, jonka Marko oli hänelle kaatanut. Tiina seisoi oviaukossa.
— Meidän suvussa on aina autettu toisiamme, Eeva-Liisa aloitti. — Sun pitää ymmärtää, Tiina, että Sadun lapset kärsii. Eihän se mökki sun elämääsi mitenkään muuta. Siellähän kasvaa vaan horsmaa.
— Mun eno rakensi sen mökin itse. Tiina nojasi ovenkarmiin. — Saha kädessä. Ei ollut sähköjä eikä koneita. Se laittoi jokaisen hirren paikoilleen.
— No kuulehan nyt, Satu puuttui puheeseen. — Enohan on ollut kuolleena jo vuosia! Ei se siitä mökistä enää välitä. Mutta mun lapset elää ja tarvii autoa! Onks se nyt niin vaikea ymmärtää?
— Onko sun veljesi auto vaikea ymmärtää? Tiina katsoi Sadun silmiin. — Myydään Markon auto. Ostetaan sulle joku Toyota. Jaetaan rahat tasan.
Sadun leuka loksahti.
— Markon auto? Sitä sä et myy! Se on Markon työauto!
— Mökki on mun. Se on mun enon perintö.
Eeva-Liisa nousi. Hänen kätensä puristivat pöydänreunaa.
— Kuulepas nyt, nuori neiti. Me ollaan Markon perhettä. Sun velvollisuus vaimona on tukea miestäsi. Ja mies on päättänyt, että mökki myydään. Piste.
Tiina hymyili.
— Marko. Sä olet kuulemma päättänyt.
Marko katsoi lattiaan, sitten äitiinsä, sitten Tiinaan.
— No… kyllä mä…
— Hyvä. Tiina astui eteenpäin ja otti takkinsa naulakosta. Vanha toppatakki, jonka taskussa oli vielä viime syksyn puolukkametsältä jäänyt kuitillinen pussi. — Mä oon sitten myös päättänyt. Huomenna mennään pankkiin ja puhutaan asuntolainan uusimisesta. Ja samalla puhutaan siitä, kumpi tämän talon omistaa ja kuinka paljon. Ja sun autosta. Ja mun säästöistä. Koska jos kerran kaikki on yhteistä, niin sitten jaetaan kaikki.
Hän katsoi Eeva-Liisaa.
— Teidän poikanne palkka on viimeiset viisi vuotta mennyt suurimmaksi osaksi teidän perheen avustamiseen. Kuittien kanssa. Oikeudessa se näyttää aika rumalta, uskokaa pois.
Keittiö hiljeni. Jääkaappi hurisi. Satu katsoi veljeään. Eeva-Liisa katsoi poikaansa.
Marko ei katsonut ketään.
— Sä et voi tehdä tätä, Marko kuiskasi. — Tää on perhettä.
— Niin on Aleksandrakin. Sun tytärpuolesi. Jolle sä et oo ostanut edes talvikenkiä kolmeen vuoteen, kun kaikki meni sun sisaren harrastusmaksuihin. Tiina veti vetoketjun kiinni. — Aamuun asti aikaa. Valitkaa.
Satu nousi.
— Tätäkö sä aiot katsoa? Satu osoitti veljeään. — Annatko sun vaimon nöyryyttää sun äitiä?
Siinä se oli. Paljas, puhdas raivo — eikä lainkaan autoa tarvitsevalta yksinhuoltajalta, vaan naiselta, jonka ilmaiset rahahanat oli juuri katkaistu. Tiina katsoi Sadun kasvoja ja mietti, oliko tämä koskaan edes aidosti tarvinnut autoa. Vai oliko se vain uusin keino lypsää veljeä.
— Odotetaan aamuun, Tiina toisti.
Ulkona pakkanen oli kiristynyt. Kadun toisella puolella naapurin koira haukkui postinkantajaa. Taivaalla näkyi himmeä otava, ja jossain kauempana Jyväskylän sataman suunnalla laiva puksutti viimeistä vuoroaan. Tiina seisoi pihalla ja hengitti syvään. Sisältä kuului korotettuja ääniä — Eeva-Liisa vaati Markoa tekemään jotain, Satu itki, Marko selitti.
Kun Tiina palasi sisälle puolen tunnin kuluttua, talo oli hiljainen. Satu ja Eeva-Liisa olivat lähteneet.
Keittiössä Marko istui yksin. Pöydällä oli puoliksi syöty kuivakakku, ja kahvit olivat jäähtyneet.
— Mä soitin Sadulle, Marko sanoi. — Että auto jää ostamatta.
Tiina ei vastannut.
— Ja mä… mä lupasin Aleksandralle ne talvikengät. Käydään huomenna.
Marko katsoi vaimoaan. Hetken ajan Tiina näki miehessä jotain, mitä ei ollut nähnyt vuosiin — ehkä häpeää, ehkä väsymystä. Tai sitten se oli vain helpotusta siitä, ettei joutunut myymään moottoripyöräänsä.
Tiina istui alas ja kaatoi kylmää kahvia mukiin.
— Huomenna, hän sanoi.
Ulkona alkoi sataa lunta. Suuria, hitaita hiutaleita, jotka peittivät alleen pihalle jääneet jalanjäljet. Naapurin koira hiljeni. Tiina joi kahvinsa ja katseli, kuinka Jyväskylä nukahti talviyöhön — pikkukaupunki, jossa jokainen tiesi toistensa asiat, mutta harva todella tunsi toisiaan.
